Ensimmäinen työharjoittelurupeama täällä Sloveniassa on nyt ohi. Kaksi viikkoa meni nefrologian osastolla Izolan sairaalassa loppujen lopuksi aika nopeasti, ja ensi viikoksi siirryn uusien haasteiden pariin Valdoltran ortopediseen sairaalaan kirurgisen potilaan hoitotyön harjoitteluun. Onkin aika summata, mitä näistä parista viikosta jäi käteen.
Päällimmäisenä mieleen jäivät kommunikaation haasteet. Vaikka asia oli tietysti tiedossa etukäteen, minulle on kuitenkin loppujen lopuksi ollut yllätys, miten täydellisen avuton sitä hoitajana on, kun yhteistä kieltä potilaan kanssa ei ole. Suomessa kommunikaatio ja potilaan sanallinen ohjaus käy luontevasti siinä sivussa, eikä sitä juurikaan edes ajattele. Kotona voin kysellä potilaan vointia, ohjata häntä sanallisesti vaikkapa nousemaan seisomaan tai käymään makuulle, ja ymmärrän mitä hän kysyy ja kertoo. Täällä pienestäkin toimenpiteestä tai tapahtumasta muodostuu suuri ponnistus sekä hoitajalle että potilaalle, kun emme ymmärrä toisiamme.
Tarkoituksenani on toki yrittää opetella sloveenia pitkin matkaa. Näinä ensimmäisinä viikkoina kuitenkin uutta informaatiota on tullut siihen tahtiin, että aivot ovat jotenkin ylikuormittuneet, eikä vastaanottokyky ole paras mahdollinen. Jääköön tämä siis tulevien viikkojen haasteeksi. Eikä sitä paitsi ole paljon ideaa osata hienosti tiedustella potilaan vointia, jos ei ymmärrä sanaakaan siitä mitä hän vastaa...
Myös se, miten harva hoitajista puhuu englantia, on tullut minulle yllätyksenä. Nefrologian osastolla oli kaksi hoitajaa (tai oikeammin sairaanhoitaja ja fysioterapeutti), jotka puhuivat kanssani englantia. Luulenkin, että kyse on enemmänkin ujoudesta tai tottumattomuudesta kuin osaamattomuudesta. Minulle on kerrottu, että slovenialaisetkin ovat vaatimattomia kielitaitonsa suhteen, ja pelkäävät tekevänsä virheitä - juuri niin kuin suuri osa meistä suomalaisistakin. Slovenialaiset opiskelijapojat jopa kertoivat, että he voivat puhua englantia vain humalassa - niin tuttua! =)
Jokaisesta tilanteesta on kuitenkin selvitty - tavalla tai toisella - riippumatta eri osapuolien englannin kielen taidoista. Sairaalamaailmassa tämä vain harmittaa siksi, että varmaan 90% kaikesta informaatiosta menee minulta ohi korvien, sillä kaikki opiskelijoiden ohjaus on ainakin tähän mennessä tapahtunut sloveeniksi. Opiskelijatyöparini on tietenkin kääntänyt minulle osan, mutta loppua kohti sain sellaisen vaikutelman, että hän alkoi vähän "väsähtää" tulkin rooliinsa. Eihän se ole mikään ihmekään. Jouduin yhä useammin ja useammin kysymään, mitä jostakin aiheesta puhuttiin, ja kaikkea en tietenkään voinut edellyttää hänen kääntävän. Olo oli välillä siis aika ulkopuolinen.
Jakso painottui voimakkaasti perushoitoon. Koska kyseessä olivat ensimmäiset viikkoni slovenialaisen sairaanhoidon parissa, tämä oli toki tavallaan hyväkin asia. Olo oli kuitenkin välillä aika turhautunut, sillä tiesin että Suomessa olisin osannut hoitaa suurimman osan tilanteista itsenäisesti, mutta täällä en voinut itsenäisesti tehdä juuri mitään kielimuurin takia. Kerran pääsin kokeilemaan verinäytteen ottoa.
Myös muutamia mielenkiintoisia pieniä toimenpiteitä näin (pari keskuslaskimokatetrin laittoa sekä fistelin teon tulevalle dialyysipotilaalle). Mielenkiintoista oli myös päästä kokeilemaan toimivaa fisteliä potilaan käsivarressa; suonissa kävi uskomaton virtaus ja "surina! Toimenpiteet tehtiin mielenkiintoisesti hoitajien kanslian takahuoneessa. Minulla oli hyvää aikaa tarkkailla esimerkiksi aseptiikan toteutumista näiden pienten toimenpiteiden aikana. Yleensä kaksi "medium nursea" (lähihoitajaa) avusti lääkäriä toimenpiteiden aikana. Lääkäri ja toinen hoitaja pukeutuivat "steriileiksi", yksi hoitaja hääräsi hieman sivummalla tehdaspuhtaat käsineet kädessään. Kaikkien päässä oli kertakäyttöiset päähineet, mutta hoitajat jättivät etuhiukset muodikkaasti näkyville. Lisäksi toinen hoitaja ei peittänyt kasvosuojuksella nenäänsä lainkaan. He tekivät steriilin pöydän niin kuin se Suomessakin tehdään, lääkäri pesi toimenpidealueen ja peitti potilaan kankaisilla leikkausliinoilla. Hoitajien kännykät soivat silloin tällöin, ja he poistuivat välillä puhumaan puhelimeen. Pyrkimys oli ilmiselvästi korkeaan aseptiikan tasoon, ja pääosin se toteutuikin, mutta välillä joissain asioissa mielestäni hieman lipsuttiin. Toisaalta - enpä ole Suomessa koskaan vastaavaa tarkkailua tehnyt, vaihtelu on varmasti sielläkin suurta.
Tällä hetkellä minulla on sellainen tunne, että Suomessa olisin varmasti saanut harjoittelusta enemmän irti. Opiskelukavereiden juttuja kuunnellessa olen saanut sen kuvan, että he ovat sisätautiharjoittelussa päässeet tekemään yhtä sun toistakin. Ehkä se, mitä tästä todella jää käteen, kirkastuu todella vasta myöhemmin. Yritän paikkailla tilannetta lueskelemalla kirjallisuudesta asioista, joita osastolla kohtaan. Onneksi sisätautiharjoitteluakin on kuitenkin jäljellä vielä kolme viikkoa, ja ne teen toisella/toisilla osastoilla (en vielä tiedä millä). Ja Suomessa odottavat sitten suuntaavan vaiheen pitkät harjoittelut, joissa saa varmasti harjaantua yhdessä jos toisessakin asiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti