Vaikka täällä blogissani on viime aikoina ollut lähinnä matkailujuttuja, hoitotyön harjoittelu on silti edelleen käynnissä. Sain sisätautipotilaan hoitotyön harjoittelun valmiiksi loman jälkeen, ja nyt olen parisen viikkoa harjoitellut kirurgisen potilaan hoitotyötä Izolan sairaalan kirurgisella teho-osastolla. Tätä jaksoa kestää vielä ensi viikon ajan - perjantaina 1.6. matkustan vihdoin kotiin!
Sisätautiharjoittelun jälkeen fiilikset työharjoittelun suhteen olivat aika matalalla. En oikeastaan osaa juuri nyt sanoa, mitä jakson aikana opin. Päivät gastroenterologisella osastolla olivat lyhyitä, juuri kukaan hoitajista ei puhunut englantia, tehtävää opiskelijoille oli vähän, ja ne vähäisetkin tehtävät olivat lähinnä perushoitoa, ... Opiskelijatoverinikaan eivät vaikuttaneet järin motivoituneilta. Onneksi ymmärrän nykyään hieman sloveenia, ja osaan myös jo varsin hyvin päätellä ja aavistaa mitä milloinkin tapahtuu - ilman näitä taitoja olisin ollut tässä harjoittelussa todella kujalla.
Kun aloitin tämän viimeisen harjoittelujaksoni teho-osastolla, odotukset olivat kaikesta huolimatta aika korkealla. Ensimmäiset päivät olivatkin varsin mielenkiintoisia, ja tunsin, että vihdoinkin saan oppia ja ohjausta. Potilaiden taustat ja tarinat olivat mielenkiintoisia, ja osastolla oli paljon uutta opeteltavaa. Parasta oli se, että olin ainoa opiskelija osastolla. En siis jäänyt kenenkään "varjoon", vaan tunsin olevani täysivaltainen jäsen tässä työyhteisössä. Osaston hoitajat olivat pääasiassa melko nuoria, joten lähes jokainen puhui englantia ainakin auttavasti. Alkuun sainkin harjoitella kaikenlaista mielenkiintoista kuten vaikkapa trakeostomoidun potilaan hoitoa ja parenteraalisen ravitsemuksen toteutusta. Mikä mukavinta, sain tehdä ja kokeilla itse monenlaista: juuri niitä käytännön taitoja, joiden harjoittelemista olen kaivannut. Sain lisäksi sen käsityksen, että hoitajistakin oli mielekästä esitellä minulle työtään.Osaston ilmapiiri oli varsin myönteinen, ja tunsin olevani tervetullut ja tulevani huomioiduksi.
Sitten osastolle ilmestyikin kaksi muutakin opiskelijaa, ja pettymyksekseni sain huomata, että pikkuhiljaa asiat asettuivat takaisin vanhoihin tuttuihin uomiinsa. Parina päivänä on nyt taas ollut sellaista, että joudun kysymään ihan kaiken, muuten tietoa ei englanniksi oikeastaan tule. Se on sanomattoman turhauttavaa. Keskustelut käydään sloveeniksi; hoitajat keskittyvät puhumaan slovenialaisille opiskelijoille ja välillä näyttää siltä, etteivät he aina edes muista, etten minä ymmärrä.
Eilen oli sellainen tilanne, että osastolle saapui huonokuntoinen iäkäs nainen, jonka tila oli jopa minunkin nähdäkseni aika epävakaan oloinen. Hoitajat ja lääkäri työskentelivät naisen ympärillä tunteja ennen kuin hänen tilansa saatiin vakautettua. Potilas intuboitiin, hänen verenpaineensa oli hyvin matala, ultraääntä käytettiin monta kertaa, muutenkin oli touhua ja tohinaa melkein Teho-osasto -sarjan malliin... Koko tilanne oli uhkaavan oloinen. Me opiskelijat seurasimme vierestä hoitohenkilökunnan työskentelyä. Slovenialaiset opiskelijat saivat tietenkin tietoa tilanteesta hoitohenkilökunnan
keskusteluista ja potilasasiakirjoista, mutta minä luonnollisestikaan en. Opiskelijat eivät osanneet kertoa minulle, miksi nainen oli osastolle tullut (he eivät juuri puhu englantia), ja hoitajat olivat niin kiireisiä, etten halunnut kesken kaiken häiritä heitä. Kun tilanne rauhoittui, meille sanottiin vain, että voimme nyt mennä kotiin. Jäin siis täysin epätietoiseksi siitä, mistä koko hommassa oli kysymys. En ole koko aikana täällä ollessani tuntenut itseäni niin ulkopuoliseksi kuin eilen tuossa tilanteessa tunsin.
Kolme kuukautta työharjoittelua putkeen voisi olla rankka kokemus kotimaassakin. Täytyy siis sanoa, että nyt voimavarat alkavat olla aika vähissä - kotiinpaluu ei voi nyt tulla riittävän pian. Toivon nyt vain, että nämä viimeiset päivät työharjoittelussa olisivat mahdollisimman mukavia ja mielenkiintoisia, ettei koko hommasta jäisi karvasta makua suuhun.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hoitotyö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hoitotyö. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 23. toukokuuta 2012
lauantai 21. huhtikuuta 2012
Käytännön hoitotyötä
Tämän viikon maanantaina aloitin uuden harjoittelurupeaman gastroenterologian osastolla Izolan sairaalassa. Yhteensä seitsemän viikkoa työharjoittelua Sloveniassa on nyt takana (miten niin lasken viikkoja...), ja tänä aikana on tullut tehtyä havaintoja yhdestä jos toisestakin asiasta. Täällä on aikaa pohdiskella ja ihmetellä kaikenlaista.
Sloveniassa on kolmea eri mallia hoitajia. "Nursing assistant"it työskentelevät esimerkiksi vanhainkodeissa potilaiden perushoitoon liittyvissä tehtävissä (esim. pukeminen, ruokailuissa avustaminen), sairaaloissa heitä ei tapaa. Eikös meillä Suomessakin muuten suunnitella jonkinlaisten hoiva-avustajien koulutuksen käynnistämistä? Sitten täällä on Suomen lähi/perushoitajia vastaavia hoitajia ("highschool nurses"), jotka voivat työskennellä monissa eri terveydenhuollon toimipisteissä. Sitten on varsinaisia sairaanhoitajia ("nurses with degree"), jollaisiksi paikalliset opiskelijatoverinikin aikanaan valmistuvat. Ainakin Izolan sairaalassa eri ammattiryhmät erottaa kätevästi työasujen väristä: lääkärit käyttävät valkoisia työasuja, sairaanhoitajat sinisiä asuja valkoisin merkein, ja lähi/perushoitajat täysin sinisiä asuja. Sairaalahuoltajilla on yleensä beessi työasu. Minusta vähän huvittavaa on se, että täällä on tapana käyttää niin hyvin istuvia työasuja, ettei työpäivän jälkeen ole epäselvyyttä siitä, minkälaiset alushousut kenelläkin oli... Pienikin kumartuminen tai kyykistyminen paljastaa pitkästi alaselkää ja joskus enemmänkin. Ei kovin mieltä ylentävää katseltavaa, sanoisin.
Hoitohenkilökunnan työnkuvat ovat täällä mielestäni suunnilleen samanlaiset kuin Suomessakin. Tosin joidenkin asioiden arvioiminen on vaikeaa, kun ei ymmärrä paikallista kieltä - väärinkäsityksiäkin voi silloin tulla. Etukäteen olin lukenut, että työskentely täällä on lääkärikeskeisempää kuin Suomessa. Tällaista en varsinaisesti ole kuitenkaan havainnut ainakaan toistaiseksi. Tosin ainakin Izolan sairaalassa lääkäri katetroi miespotilaat - Suomessahan tämä kuuluu yleensä hoitajan tehtäviin. Kun kysyin, miksi vain miespotilaat, minulle vastattiin, että miesten monimutkaisemman anatomian takia. Hoitajien kesken työnjako on suunnilleen samanlainen kuin Suomessakin. Lähi/perushoitajien työnkuva painottuu enemmän potilaiden perushoitoon, mutta he myös esimerkiksi jakavat per. os. annettavia lääkkeitä. I.v. lääkehoidon toteuttaminen, kanyloiminen ja verinäytteiden ottaminen puolestaan kuuluu sairaanhoitajalle. Tosin minulle kerrottiin, että joskus (esimerkiksi yövuorossa) lähi/perushoitajakin voi tehdä näitä tehtäviä. Kun kysyin, onko se laillista, minulle vastattiin että ei välttämättä, joskus käytäntö on vaan muotoutunut sellaiseksi.
Izolan sairaalan sisätautiosastoilla kanyyleista riittää loputtomasti ajankulua. Täällä kanyyleja ei heparinisoida taikka tiputella aukiolonesteitä, vaan kanyylien toiminta tarkastetaan kerran päivässä ruiskuttamalla niiden kautta 5-10 ml keittosuolaa. Tämä kanyylien tarkastus on opiskelijoiden tehtävä. Tarkastuksen yhteydessä on tarkoitus tarkkailla, meneekö neste helposti kanyylin läpi vai tuntuuko vastusta (mahdollinen tukos kanyylissa tai kanyyli ei ole enää suonessa). Myös punktiokohdan kuntoa tarkkaillaan samassa yhteydessä (turvotus, kuumotus, punoitus, kipu - mahdollinen infektio), ja etsitään merkkejä mahdollisesta ekstravasaatiosta. En ole ollut aivan varma siitä, miten meillä Suomessa suhtauduttaisiin tällaisiin tarkastuksiin, joten olen enimmäkseen seuraillut toimintaa taustalta yleensä osallistumatta itse. Pelkään, että jos kanyylin sisällä on verihyytymä, lähetän sen potilaan verenkiertoon kun huuhtelen kanyylia. No, en tiedä, mutta vieraalta toimintatapa kuitenkin tuntuu. En ole koskaan aikaisemmin kuullut sellaisesta.
Asenteessa suojakäsineiden käyttöä kohtaan täällä (ainakin niillä osastoilla, joista minulla on kokemusta) on havaittavissa hieman erilaista asennetta kuin Suomessa. Mielestäni on selvästi nähtävillä, että suojakäsineitä käytetään täällä ensisijaisesti suojaamaan hoitajaa potilaan mahdollisia taudinaiheuttajia vastaan - ei päinvastoin. Myöskään ei ajatella, että käsinein suojatuin käsin voidaan siirtää mikrobeja pinnoille, joilla niitä ei ennestään ole. Niinpä käsineillä kosketellaan vapaasti hoitotarvikkeita, haavanhoitotuotteita, joskus myös muita potilaita... Samasta asiasta on mielestäni kyse, kun verinäytteiden oton yhteydessä suunniteltu punktiokohta puhdistetaan ihonpuhdistuslapuilla, mutta vielä sen jälkeenkin suonta voidaan tunnustella paljain käsin, jos tässä välissä jo ehti unohtua, missä se kulkikaan...
Käytetyn neulan hylsyttämisessä täällä on suunnilleen samanlaiset toimintatavat kuin Suomessakin. Esimerkiksi Valdoltran sairaalassa ohjeena oli laittaa käytetty neula suoraan särmäjäteastiaan hylsyttämättä sitä enää uudelleen. Izolan sairaalassa neula hylsytetään yhden käden tekniikkaa käyttäen, jonka jälkeen käytetty neula laitetaan särmäjäteastiaan. Pahin vaaratilanne, mitä olen täällä Sloveniassa ollessani nähnyt, oli kun eräs sairaanhoitaja hylsytti kädessään neulan, jolla oli juuri ottanut verinäytteen potilaasta, jolla tiedettiin olevan C-hepatiitti. Lisäksi ympärillä oli lauma opiskelijoita ja kaikenlaista hälinää - mielestäni tilanteessa oli suuri riski neulanpistotapaturmaan. Tilanne oli sellainen, että joku olisi aivan hyvin voinut esimerkiksi tönäistä hoitajaa, jolloin neula olisi lipsahtanut hylsyn sijasta sormeen. En tiedä mitä hoitaja oikein ajatteli, sillä muuten hän oli mielestäni erittäin ammattitaitoisen oloinen. Tällä viikolla sain myös kuulla, että eräs niistä opiskelijoista joiden kanssa nyt harjoittelen gastroenterologian osastolla, oli saanut piston käytetystä neulasta muutamia päiviä sitten. Häneltä ja potilaalta oli otettu verikokeita sen selvittämiseksi, onko potilaalla jokin sairaus, joka olisi voinut nyt siirtyä veren välityksellä opiskelijaan. Tulokset eivät ole vielä tulleet. Karmiva ja lähelle osunut esimerkki siitä, että riittävän huolellinen ei voi olla.
Gastroenterologian osastolla on tällä viikolla ollut muutama haastavasti käyttäytyvä potilas, jotka on jouduttu sitomaan sänkyynsä. Molemmat rouvat ovat olleet aika vaikeasti dementoituneita, ja he ovat i.v. lääkehoitojen aikana yrittäneet irrottaa letkut ja kanyylit itsestään. Siksi heidän kätensä on sidottu sängyn laitoihin siksi aikaa, kunnes i.v. lääkkeet on saatu annettua. Sitomiseen ainakin tällä osastolla käytetään puuvillaisia huiveja ja pieniä pehmusteita, jotka laitetaan ranteiden kohdalle. Potilaan liikkumisen rajoittaminen vaatii kuulemma täälläkin aina lääkärin luvan; tosin sitä ei aina kysytä tai ehditä saada ennen sitomista, vaan joskus vasta tilanteen jo ollessa käynnissä. Lisäksi potilasta pitää käydä katsomassa 15 minuutin välein, ja potilaan vointi on kirjattava tarkoitusta varten laadittuun lomakkeeseen jokaisella kerralla. Lueskelin hieman aiheesta, ja enpä ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että esimerkiksi "arkipäiväinen" gerituolissa istuttaminen (jossa tuoliin kuuluva pöytä estää potilaan nousemisen) täyttää sitomisen tunnusmerkit. Sehän taitaa olla enemmänkin sääntö kuin poikkeus monissa vanhusten hoitolaitoksissa Suomessakin.
Olen saanut myös uuden ihailijan. Gastroenterologian osastolla on eräs arviolta noin 60-vuotias naispotilas, joka on kovasti tykästynyt minuun. Maanantaiaamuna olin tuskin päässyt potilashuoneeseen asti, kun tämä hyvin pieni ja pyöreä rouva sai epilepsiakohtauksen sängyn laidalla istuen. Koska hän näytti putoavan sängyltä, tietysti tartuin häneen ja pitelin häntä, kunnes kohtaus laukesi - samalla kun muut opiskelijat ottivat jokainen askeleen taaksepäin. Tästä ensimmäisestä aamustani osastolla kumpuaa hänen ylitsevuotavainen mieltymisensä minuun. On hieman hämmentävää, kun hän pyrkii aina tilaisuuden tullen silittelemään ja suukottelemaan minua. Lisäksi hän toistelee muutamia osaamiaan englannin sanoja ja laulaa lurauttaa minulle aina silloin tällöin laulun, jonka hän kertomansa mukaan on oppinut joskus pienenä tyttönä koulussa englannin tunneilla. Hän on kuitenkin ensimmäinen potilas, jonka kanssa pystyn toimimaan itsenäisesti esimerkiksi aamupesujen yhteydessä. Sallittakoon siis muutamat halaukset ja silitykset silloin tällöin.
Sloveniassa on kolmea eri mallia hoitajia. "Nursing assistant"it työskentelevät esimerkiksi vanhainkodeissa potilaiden perushoitoon liittyvissä tehtävissä (esim. pukeminen, ruokailuissa avustaminen), sairaaloissa heitä ei tapaa. Eikös meillä Suomessakin muuten suunnitella jonkinlaisten hoiva-avustajien koulutuksen käynnistämistä? Sitten täällä on Suomen lähi/perushoitajia vastaavia hoitajia ("highschool nurses"), jotka voivat työskennellä monissa eri terveydenhuollon toimipisteissä. Sitten on varsinaisia sairaanhoitajia ("nurses with degree"), jollaisiksi paikalliset opiskelijatoverinikin aikanaan valmistuvat. Ainakin Izolan sairaalassa eri ammattiryhmät erottaa kätevästi työasujen väristä: lääkärit käyttävät valkoisia työasuja, sairaanhoitajat sinisiä asuja valkoisin merkein, ja lähi/perushoitajat täysin sinisiä asuja. Sairaalahuoltajilla on yleensä beessi työasu. Minusta vähän huvittavaa on se, että täällä on tapana käyttää niin hyvin istuvia työasuja, ettei työpäivän jälkeen ole epäselvyyttä siitä, minkälaiset alushousut kenelläkin oli... Pienikin kumartuminen tai kyykistyminen paljastaa pitkästi alaselkää ja joskus enemmänkin. Ei kovin mieltä ylentävää katseltavaa, sanoisin.
Hoitohenkilökunnan työnkuvat ovat täällä mielestäni suunnilleen samanlaiset kuin Suomessakin. Tosin joidenkin asioiden arvioiminen on vaikeaa, kun ei ymmärrä paikallista kieltä - väärinkäsityksiäkin voi silloin tulla. Etukäteen olin lukenut, että työskentely täällä on lääkärikeskeisempää kuin Suomessa. Tällaista en varsinaisesti ole kuitenkaan havainnut ainakaan toistaiseksi. Tosin ainakin Izolan sairaalassa lääkäri katetroi miespotilaat - Suomessahan tämä kuuluu yleensä hoitajan tehtäviin. Kun kysyin, miksi vain miespotilaat, minulle vastattiin, että miesten monimutkaisemman anatomian takia. Hoitajien kesken työnjako on suunnilleen samanlainen kuin Suomessakin. Lähi/perushoitajien työnkuva painottuu enemmän potilaiden perushoitoon, mutta he myös esimerkiksi jakavat per. os. annettavia lääkkeitä. I.v. lääkehoidon toteuttaminen, kanyloiminen ja verinäytteiden ottaminen puolestaan kuuluu sairaanhoitajalle. Tosin minulle kerrottiin, että joskus (esimerkiksi yövuorossa) lähi/perushoitajakin voi tehdä näitä tehtäviä. Kun kysyin, onko se laillista, minulle vastattiin että ei välttämättä, joskus käytäntö on vaan muotoutunut sellaiseksi.
Izolan sairaalan sisätautiosastoilla kanyyleista riittää loputtomasti ajankulua. Täällä kanyyleja ei heparinisoida taikka tiputella aukiolonesteitä, vaan kanyylien toiminta tarkastetaan kerran päivässä ruiskuttamalla niiden kautta 5-10 ml keittosuolaa. Tämä kanyylien tarkastus on opiskelijoiden tehtävä. Tarkastuksen yhteydessä on tarkoitus tarkkailla, meneekö neste helposti kanyylin läpi vai tuntuuko vastusta (mahdollinen tukos kanyylissa tai kanyyli ei ole enää suonessa). Myös punktiokohdan kuntoa tarkkaillaan samassa yhteydessä (turvotus, kuumotus, punoitus, kipu - mahdollinen infektio), ja etsitään merkkejä mahdollisesta ekstravasaatiosta. En ole ollut aivan varma siitä, miten meillä Suomessa suhtauduttaisiin tällaisiin tarkastuksiin, joten olen enimmäkseen seuraillut toimintaa taustalta yleensä osallistumatta itse. Pelkään, että jos kanyylin sisällä on verihyytymä, lähetän sen potilaan verenkiertoon kun huuhtelen kanyylia. No, en tiedä, mutta vieraalta toimintatapa kuitenkin tuntuu. En ole koskaan aikaisemmin kuullut sellaisesta.
Asenteessa suojakäsineiden käyttöä kohtaan täällä (ainakin niillä osastoilla, joista minulla on kokemusta) on havaittavissa hieman erilaista asennetta kuin Suomessa. Mielestäni on selvästi nähtävillä, että suojakäsineitä käytetään täällä ensisijaisesti suojaamaan hoitajaa potilaan mahdollisia taudinaiheuttajia vastaan - ei päinvastoin. Myöskään ei ajatella, että käsinein suojatuin käsin voidaan siirtää mikrobeja pinnoille, joilla niitä ei ennestään ole. Niinpä käsineillä kosketellaan vapaasti hoitotarvikkeita, haavanhoitotuotteita, joskus myös muita potilaita... Samasta asiasta on mielestäni kyse, kun verinäytteiden oton yhteydessä suunniteltu punktiokohta puhdistetaan ihonpuhdistuslapuilla, mutta vielä sen jälkeenkin suonta voidaan tunnustella paljain käsin, jos tässä välissä jo ehti unohtua, missä se kulkikaan...
Käytetyn neulan hylsyttämisessä täällä on suunnilleen samanlaiset toimintatavat kuin Suomessakin. Esimerkiksi Valdoltran sairaalassa ohjeena oli laittaa käytetty neula suoraan särmäjäteastiaan hylsyttämättä sitä enää uudelleen. Izolan sairaalassa neula hylsytetään yhden käden tekniikkaa käyttäen, jonka jälkeen käytetty neula laitetaan särmäjäteastiaan. Pahin vaaratilanne, mitä olen täällä Sloveniassa ollessani nähnyt, oli kun eräs sairaanhoitaja hylsytti kädessään neulan, jolla oli juuri ottanut verinäytteen potilaasta, jolla tiedettiin olevan C-hepatiitti. Lisäksi ympärillä oli lauma opiskelijoita ja kaikenlaista hälinää - mielestäni tilanteessa oli suuri riski neulanpistotapaturmaan. Tilanne oli sellainen, että joku olisi aivan hyvin voinut esimerkiksi tönäistä hoitajaa, jolloin neula olisi lipsahtanut hylsyn sijasta sormeen. En tiedä mitä hoitaja oikein ajatteli, sillä muuten hän oli mielestäni erittäin ammattitaitoisen oloinen. Tällä viikolla sain myös kuulla, että eräs niistä opiskelijoista joiden kanssa nyt harjoittelen gastroenterologian osastolla, oli saanut piston käytetystä neulasta muutamia päiviä sitten. Häneltä ja potilaalta oli otettu verikokeita sen selvittämiseksi, onko potilaalla jokin sairaus, joka olisi voinut nyt siirtyä veren välityksellä opiskelijaan. Tulokset eivät ole vielä tulleet. Karmiva ja lähelle osunut esimerkki siitä, että riittävän huolellinen ei voi olla.
Gastroenterologian osastolla on tällä viikolla ollut muutama haastavasti käyttäytyvä potilas, jotka on jouduttu sitomaan sänkyynsä. Molemmat rouvat ovat olleet aika vaikeasti dementoituneita, ja he ovat i.v. lääkehoitojen aikana yrittäneet irrottaa letkut ja kanyylit itsestään. Siksi heidän kätensä on sidottu sängyn laitoihin siksi aikaa, kunnes i.v. lääkkeet on saatu annettua. Sitomiseen ainakin tällä osastolla käytetään puuvillaisia huiveja ja pieniä pehmusteita, jotka laitetaan ranteiden kohdalle. Potilaan liikkumisen rajoittaminen vaatii kuulemma täälläkin aina lääkärin luvan; tosin sitä ei aina kysytä tai ehditä saada ennen sitomista, vaan joskus vasta tilanteen jo ollessa käynnissä. Lisäksi potilasta pitää käydä katsomassa 15 minuutin välein, ja potilaan vointi on kirjattava tarkoitusta varten laadittuun lomakkeeseen jokaisella kerralla. Lueskelin hieman aiheesta, ja enpä ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että esimerkiksi "arkipäiväinen" gerituolissa istuttaminen (jossa tuoliin kuuluva pöytä estää potilaan nousemisen) täyttää sitomisen tunnusmerkit. Sehän taitaa olla enemmänkin sääntö kuin poikkeus monissa vanhusten hoitolaitoksissa Suomessakin.
Olen saanut myös uuden ihailijan. Gastroenterologian osastolla on eräs arviolta noin 60-vuotias naispotilas, joka on kovasti tykästynyt minuun. Maanantaiaamuna olin tuskin päässyt potilashuoneeseen asti, kun tämä hyvin pieni ja pyöreä rouva sai epilepsiakohtauksen sängyn laidalla istuen. Koska hän näytti putoavan sängyltä, tietysti tartuin häneen ja pitelin häntä, kunnes kohtaus laukesi - samalla kun muut opiskelijat ottivat jokainen askeleen taaksepäin. Tästä ensimmäisestä aamustani osastolla kumpuaa hänen ylitsevuotavainen mieltymisensä minuun. On hieman hämmentävää, kun hän pyrkii aina tilaisuuden tullen silittelemään ja suukottelemaan minua. Lisäksi hän toistelee muutamia osaamiaan englannin sanoja ja laulaa lurauttaa minulle aina silloin tällöin laulun, jonka hän kertomansa mukaan on oppinut joskus pienenä tyttönä koulussa englannin tunneilla. Hän on kuitenkin ensimmäinen potilas, jonka kanssa pystyn toimimaan itsenäisesti esimerkiksi aamupesujen yhteydessä. Sallittakoon siis muutamat halaukset ja silitykset silloin tällöin.
keskiviikko 18. huhtikuuta 2012
Ja seuraava osasto...
Lastenhoitotyön harjoittelu on saatettu enemmän tai vähemmän onnistuneesti päätökseen. Kunhan paikallisen koulun opettaja vielä kuittaa työvuorolistani, homman pitäisi olla paketissa. Tällä viikolla onkin taas ollut aika paneutua sisätautihoitotyön ihmeelliseen maailmaan. Heti tänne Sloveniaan saavuttuani aloittelin jo tätä jaksoa nefrologian osastolla Izolan sairaalassa kahden viikon ajan. Nyt jatkan siis siitä mihin silloin jäin. Tämänkertainen työharjoittelupaikka sijaitsee samaisessa sairaalassa mutta nyt gastroenterologian osastolla. Sitä olisi nyt tiedossa kolme viikkoa... Täällä kun opiskelijat ovat harjottelussa vain 6 h päivässä, niin ohjelmaani lisättiin yksi ylimääräinen viikko sisätautiharjoittelua. Siihen suli se lomaviikko, mutta hei - aina ei voi voittaa! =) Onneksi aikatauluni oli sen verran löyhä, että yksi lomaviikko jäi vielä jäljelle - ja siitä pidän kynsin ja hampain kiinni!
Muutaman ensimmäisen päivän perusteella elämä gastroenterologian osastolla vaikuttaa noudattelevan samaa kaavaa kuin aikaisemmin nefrologian osastollakin. Paljon perushoitoa, paljon opiskelijoita, vähän tietoa potilaista, vähän mitään uutta ja ihmeellistä opeteltavaa... Lisäksi osastolla on meneillään remontti, ja osa potilashuoneista on suljettu, joten potilaitakin on paljon normaalia vähemmän. Ei ole auttanut muu kuin ottaa kirja (no, netti) esille ja ryhtyä tosissaan kertailemaan sisätautiasioita itsenäisesti. Muuten käy pian niin, että koko jakso valuu suurimmalta osalta hukkaan. Ja minun olisi vielä tarkoitus suunnata tähän... voi huokauksien huokaus.
No, kaiken epätoivon keskellä on kuitenkin mukavaa huomata, että jotain tietoa on tarttunut takkiin tässä kahden vuoden aikana. Välillä minusta on tuntunut, että koulussa uutta tietoa tulee sitä tahtia, että toisesta päästä täytyy jo unohtaa, jotta kapasiteetti ei ylity... Mutta näköjään jotain on jäänyt muistiinkin. Etsiskelen sairaalassa kohtaamieni potilaiden sairauksista ja oireista tietoa netistä, ja irtonaisten langanpäiden yhdistely alkaa pikkuhiljaa sujua, kun asioista on jo perustiedot hallussa. Se vain harmittaa, että ainakin tässä sairaalassa opiskelijat saavat todella vähän tietoa potilaiden sairauksista. Olen kuitenkin huomannut, että osaan yhdistellä havaintojani ja osastolla saamiani (usein vähäisiä) tietoja lukemani teoriatiedon kanssa. Se on palkitsevaa, ja uskon, että se tuottaa myös todellista oppimista. Sehän tämän työharjoittelun tarkoitus kai pohjimmiltaan on. Aika suurta oma-aloitteisuutta tällainen työskentelytapa tietysti vaatii, mutta onneksi täällä ei tällä hetkellä ole muuta kuin aikaa.
Seitsemässä viikossa olen ehtinyt olla työharjoittelussa viidellä eri osastolla. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka vaihtelu virkistää ja on mielenkiintoista nähdä erilaisia yksiköitä ja osastoja, on jatkuva vaihtaminen myös aika raskasta. Tässä kohtaa olo alkaa olla aika väsynyt. Uusiin ihmisiin, paikkoihin ja työtapoihin tutustuminen kuluttaa voimavaroja - tämän tietää varmasti jokainen, joka on esimerkiksi aloittanut joskus uudessa työpaikassa. Siihen voi lisätä vielä vähän ekstraa kielivaikeuksista, ja lopputulos onkin se, että oma sänky alkaa vetää vastustamattomasti puoleensa jo tuossa viimeistään yhdeksän aikaan! Nyt keskitynkin oikeastaan vain jaksamaan ensi viikolla alkavaan lomaan asti. Loman jälkeen alkaa sitten loppusuora, viimeiset neljä viikkoa Sloveniassa.
Muutaman ensimmäisen päivän perusteella elämä gastroenterologian osastolla vaikuttaa noudattelevan samaa kaavaa kuin aikaisemmin nefrologian osastollakin. Paljon perushoitoa, paljon opiskelijoita, vähän tietoa potilaista, vähän mitään uutta ja ihmeellistä opeteltavaa... Lisäksi osastolla on meneillään remontti, ja osa potilashuoneista on suljettu, joten potilaitakin on paljon normaalia vähemmän. Ei ole auttanut muu kuin ottaa kirja (no, netti) esille ja ryhtyä tosissaan kertailemaan sisätautiasioita itsenäisesti. Muuten käy pian niin, että koko jakso valuu suurimmalta osalta hukkaan. Ja minun olisi vielä tarkoitus suunnata tähän... voi huokauksien huokaus.
No, kaiken epätoivon keskellä on kuitenkin mukavaa huomata, että jotain tietoa on tarttunut takkiin tässä kahden vuoden aikana. Välillä minusta on tuntunut, että koulussa uutta tietoa tulee sitä tahtia, että toisesta päästä täytyy jo unohtaa, jotta kapasiteetti ei ylity... Mutta näköjään jotain on jäänyt muistiinkin. Etsiskelen sairaalassa kohtaamieni potilaiden sairauksista ja oireista tietoa netistä, ja irtonaisten langanpäiden yhdistely alkaa pikkuhiljaa sujua, kun asioista on jo perustiedot hallussa. Se vain harmittaa, että ainakin tässä sairaalassa opiskelijat saavat todella vähän tietoa potilaiden sairauksista. Olen kuitenkin huomannut, että osaan yhdistellä havaintojani ja osastolla saamiani (usein vähäisiä) tietoja lukemani teoriatiedon kanssa. Se on palkitsevaa, ja uskon, että se tuottaa myös todellista oppimista. Sehän tämän työharjoittelun tarkoitus kai pohjimmiltaan on. Aika suurta oma-aloitteisuutta tällainen työskentelytapa tietysti vaatii, mutta onneksi täällä ei tällä hetkellä ole muuta kuin aikaa.
Seitsemässä viikossa olen ehtinyt olla työharjoittelussa viidellä eri osastolla. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka vaihtelu virkistää ja on mielenkiintoista nähdä erilaisia yksiköitä ja osastoja, on jatkuva vaihtaminen myös aika raskasta. Tässä kohtaa olo alkaa olla aika väsynyt. Uusiin ihmisiin, paikkoihin ja työtapoihin tutustuminen kuluttaa voimavaroja - tämän tietää varmasti jokainen, joka on esimerkiksi aloittanut joskus uudessa työpaikassa. Siihen voi lisätä vielä vähän ekstraa kielivaikeuksista, ja lopputulos onkin se, että oma sänky alkaa vetää vastustamattomasti puoleensa jo tuossa viimeistään yhdeksän aikaan! Nyt keskitynkin oikeastaan vain jaksamaan ensi viikolla alkavaan lomaan asti. Loman jälkeen alkaa sitten loppusuora, viimeiset neljä viikkoa Sloveniassa.
maanantai 16. huhtikuuta 2012
Matkapäiväkirjani Sairaanhoitajaliiton sivuilla
Pitelen pienimuotoista matkapäiväkirjaa myös Sairaanhoitajaliitolle, johon kuulun opiskelijajäsenenä. Matkapäiväkirjaani voit halutessasi lueskella täällä. Sitä päivitetään noin parin viikon välein.
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Muutamia kuvia synnytysosastolta
Sain napsittua muutamia kuvia Izolan sairaalan synnytysosastolta. Työharjoittelu siellä jäi yhden viikon mittaiseksi, ensi viikoksi "muutan" taas Koperin terveyskeskukseen, jossa olin jo aiemmin viikon verran. Sen jälkeen pitäisi siis olla ensimmäinen kokonainen jakso purkissa! Rikkonaisia nämä jaksot siis todellakin ovat, enkä voi olla ajattelematta, että ehkä joku unohti suunnitella jotain myös minun varalleni. Toisaalta on mielenkiintoista nähdä useita eri paikkoja, ja kun kielimuuri rajoittaa itse hoitotyöhön osallistumista jonkin verran, voi olla hyväkin vaihtaa paikkaa aina silloin tällöin - eipähän käy tylsäksi. Tietysti toisaalta on aika raskasta mennä suunnilleen joka viikko uuteen paikkaan. Mutta... Näin tällä kertaa. : )
 |
| Tarkkailupaikka |
 |
| Keskoskaappi |
 |
| Pienehkö leikkaussali, jossa tehdään vain keisarinleikkauksia |
 |
| Vauvanhoitokärry tarvikkeineen |
 |
| Hoitopöytä potilashuoneessa |
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Lisää lastenhoitotyötä
Viime viikko Koperin terveyskeskuksessa päättyi aika mielenkiintoisissa merkeissä, sillä perjantaina pääsin seuraamaan neurofysioterapeutin ja toimintaterapeutin työskentelyä pienten lasten parissa. Neurofysioterapeutilla oli ensin asiakkaina muutama 2-4 kk ikäinen vauveli, joilla oli lieviä vaikeuksia motoriikan kanssa. Neurofysioterapeutti kertoi, että hänen asiakkaillaan on usein ongelmia hermojen ja lihasten toiminnan yhteensovittamisessa. Hän opetti vanhemmille, kuinka vauvojen oikeita luonnollisia liikeratoja voidaan vahvistaa. Neljän kuukauden ikäisen kanssa hän kävi läpi selältä mahalleen (ja toisinpäin) kääntymisen alkeita, nuorempien kaksosten kanssa vatsan lihasten vahvistamista. Täytyy myöntää, etten ehkä ymmärtänyt ihan perimmäistä ajatusta tässä - kielimuuri kun oli jälleen kerran välissä. Oli kuitenkin mielenkiintoista seurata, miten hän työskenteli vauvojen kanssa erilaisia apuvälineitä (esim. jumppapallot, lelut) käyttäen.
Iltapäivällä neurofysioterapeutin vastaanotolle saapui poika, joka oli synnytyksen yhteydessä saanut aivovaurion. Poika oli 6-vuotias, mutta hän oli juuri oppinut konttaamaan. Neurofysioterapeutti yritti opettaa poikaa istuutumaan ja nousemaan seisomaan "oikeaoppisesti" tarkoituksenmukaisia lihaksia apuna käyttäen. Lisäksi hän pyrki lievittämään pojan käsien koukistusasentoja.
Neurofysioterapeutin kanssa meillä oli mielenkiintoinen keskustelu vammaisten asemasta Sloveniassa nykypäivänä. Hän kertoi, miten hänen työuransa alkuvaiheessa hänellä oli asiakkaana hyvin paljon eri tavoin vammaisia lapsia. Nykyään heitä ei kuulemma enää ole niin paljon; syynä tähän hän piti sikiödiagnostiikan kehittymistä ja abortin saannin vapautumista. Hän kertoi, että tämä on hänestä positiivinen asia. Ehkäpä hän työssään on nähnyt, millaista vammaisen lapsen ja perheen elämä on, ja oli siksi voimakkaasti tätä mieltä. Kieltämättä vähän kuitenkin hätkähdin, kun hän toi sen niin voimakkaasti esille. Olen aina vähän varuillani, kun abortti tulee puheeksi - tämä on kuitenkin valtaosin katolinen maa, vaikkakin hyvin monet slovenialaiset ovat maallistuneita eivätkä noudata kirkon oppeja mitenkään erityisen tarkasti. Tällä neurofysioterapeutilla tuntui kuitenkin olevan voimakkaat mielipiteet asiasta.
Lisäksi keskustelimme vammaisten lasten koulunkäyntimahdollisuuksista Sloveniassa ja Suomessa. Kerroin, että käsitykseni mukaan meillä Suomessa hyvinkin erilaiset lapset pyritään usein ainakin tarhassa ja ala-asteella integroimaan "tavallisten" lasten ryhmiin esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan turvin. Hän kertoi, että hänen mielestään se ei ole hyvä toimintatapa. Hänen mielestään silloin kärsivät sekä "tavalliset" että vammaiset lapset. Kuulemma Sloveniassakin näin toimittiin aikaisemmin, mutta nykyään lapsille, joilla on esimerkiksi jokin kehitysvamma, on omia tarhoja ja kouluja.
Neurofysioterapeutin 45-minuuttisen tapaamisen jälkeen poika siirtyi viereiseen huoneeseen toimintaterapeutin pakeille. Sinnekin sain mennä katselemaan, miten tämäntyyppisen asiakkaan kanssa täällä Sloveniassa työskennellään. Toimintaterapeutin työnkuva on ollut minulle aika hämärä tähän asti, ja kotiin päästyä pitikin heti netistä lueskella, mitä kaikkea toimintaterapeutti toiminnallaan voi yhdessä asiakkaan kanssa tavoitella. Tämän pojan kanssa toimintaterapeutti työskenteli erilaisten värien, muotojen ja materiaalien avulla. Hän kertoi, että koska leikki on lapsen työtä, lasten kanssa työskennellään leikin varjolla, vaikka tavoitteena olisikin vaikkapa esimerkiksi kehittää lapsen kykyä itsenäiseen ruokailuun. Tällaisiin tunnelmiin päätin harjoittelujaksoni Koperin terveyskeskuksessa.
Tällä viikolla lasten hoitotyön harjoittelujakso jatkuu, mutta paikka vaihtui. Nyt harjoittelen taas Izolan sairaalassa, synnytysosastolla. Sloveeniksi osaston nimi on porodnišnici. Englanniksi he kutsuvat tätä osastoa nimellä 'neonatal ward', mutta olen hieman epävarma siitä, onko se oikea englanninkielinen termi tälle osastolle. Olen ymmärtänyt, että neonataaliosastolla hoidetaan yleensä vastasyntyneitä, joilla on jonkinlaisia terveydellisiä ongelmia (esim. keskosuus, infektio). Täällä kuitenkin suurin osa vauvoista on täysin terveitä. Myös sairaiden vastasyntyneiden hoitoon osastolla on kuitenkin mahdollisuus.
No, olipa osaston nimi mikä hyvänsä, tositoimiin päästiin jo heti maanantaina. Istuimme osaston kansliassa, kun yhtäkkiä puhelin soi. Yksi opiskelijoista (meitä oli osastolla silloin viisi) vastasi, kuunteli hetken, laski luurin ja sanoi yhden sanan: Porod (synnytys)! Silloin pomppasimme ylös, ja lähdimme suunnilleen juosten synnytyssaliin. Siellä olikin täysi tohina käynnissä, ja porukkaa aika reilusti paikalla: lääkäreitä oli kaksi, yksi kätilö, kolme hoitajaa ja seitsemän opiskelijaa (kaksi lääketieteen opiskelijaa ja viisi meitä hoitotyön opiskelijoita)! Isärukka oli käytävässä odottelemassa - en tiedä eikö hän halunnut olla paikalla h-hetkellä, vai eikö hän kenties mahtunut huoneeseen. En ylipäänsä ymmärrä, miten vanhemmat sallivat niin monen opiskelijan olla paikalla synnytyksessä (kuulemma heiltä aina kysytään lupa). Sakkia oli kuitenkin pienessä huoneessa aivan liikaa. Mutta komea poika sieltä kaikesta huolimatta tulla tupsahti! Tulimme paikalle viime hetkillä, joten ei mennyt varmaan kymmentä minuuttiakaan, kun vauva oli jo ulkona. Lapsivesi lensi kaaressa lääkäreiden päälle, ja sitten vauva jo tulikin. Toinen lääkäri leikkasi napanuoran nopeasti, ja luovutti vastasyntyneen kätilölle. Mitä kätilö vauvalle teki, sitä emme nähneet, sillä tässä kohtaa meidät komennettiin ulos salista.
Oli siinä ihmettelemistä.
Iltapäivällä neurofysioterapeutin vastaanotolle saapui poika, joka oli synnytyksen yhteydessä saanut aivovaurion. Poika oli 6-vuotias, mutta hän oli juuri oppinut konttaamaan. Neurofysioterapeutti yritti opettaa poikaa istuutumaan ja nousemaan seisomaan "oikeaoppisesti" tarkoituksenmukaisia lihaksia apuna käyttäen. Lisäksi hän pyrki lievittämään pojan käsien koukistusasentoja.
Neurofysioterapeutin kanssa meillä oli mielenkiintoinen keskustelu vammaisten asemasta Sloveniassa nykypäivänä. Hän kertoi, miten hänen työuransa alkuvaiheessa hänellä oli asiakkaana hyvin paljon eri tavoin vammaisia lapsia. Nykyään heitä ei kuulemma enää ole niin paljon; syynä tähän hän piti sikiödiagnostiikan kehittymistä ja abortin saannin vapautumista. Hän kertoi, että tämä on hänestä positiivinen asia. Ehkäpä hän työssään on nähnyt, millaista vammaisen lapsen ja perheen elämä on, ja oli siksi voimakkaasti tätä mieltä. Kieltämättä vähän kuitenkin hätkähdin, kun hän toi sen niin voimakkaasti esille. Olen aina vähän varuillani, kun abortti tulee puheeksi - tämä on kuitenkin valtaosin katolinen maa, vaikkakin hyvin monet slovenialaiset ovat maallistuneita eivätkä noudata kirkon oppeja mitenkään erityisen tarkasti. Tällä neurofysioterapeutilla tuntui kuitenkin olevan voimakkaat mielipiteet asiasta.
Lisäksi keskustelimme vammaisten lasten koulunkäyntimahdollisuuksista Sloveniassa ja Suomessa. Kerroin, että käsitykseni mukaan meillä Suomessa hyvinkin erilaiset lapset pyritään usein ainakin tarhassa ja ala-asteella integroimaan "tavallisten" lasten ryhmiin esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan turvin. Hän kertoi, että hänen mielestään se ei ole hyvä toimintatapa. Hänen mielestään silloin kärsivät sekä "tavalliset" että vammaiset lapset. Kuulemma Sloveniassakin näin toimittiin aikaisemmin, mutta nykyään lapsille, joilla on esimerkiksi jokin kehitysvamma, on omia tarhoja ja kouluja.
Neurofysioterapeutin 45-minuuttisen tapaamisen jälkeen poika siirtyi viereiseen huoneeseen toimintaterapeutin pakeille. Sinnekin sain mennä katselemaan, miten tämäntyyppisen asiakkaan kanssa täällä Sloveniassa työskennellään. Toimintaterapeutin työnkuva on ollut minulle aika hämärä tähän asti, ja kotiin päästyä pitikin heti netistä lueskella, mitä kaikkea toimintaterapeutti toiminnallaan voi yhdessä asiakkaan kanssa tavoitella. Tämän pojan kanssa toimintaterapeutti työskenteli erilaisten värien, muotojen ja materiaalien avulla. Hän kertoi, että koska leikki on lapsen työtä, lasten kanssa työskennellään leikin varjolla, vaikka tavoitteena olisikin vaikkapa esimerkiksi kehittää lapsen kykyä itsenäiseen ruokailuun. Tällaisiin tunnelmiin päätin harjoittelujaksoni Koperin terveyskeskuksessa.
Tällä viikolla lasten hoitotyön harjoittelujakso jatkuu, mutta paikka vaihtui. Nyt harjoittelen taas Izolan sairaalassa, synnytysosastolla. Sloveeniksi osaston nimi on porodnišnici. Englanniksi he kutsuvat tätä osastoa nimellä 'neonatal ward', mutta olen hieman epävarma siitä, onko se oikea englanninkielinen termi tälle osastolle. Olen ymmärtänyt, että neonataaliosastolla hoidetaan yleensä vastasyntyneitä, joilla on jonkinlaisia terveydellisiä ongelmia (esim. keskosuus, infektio). Täällä kuitenkin suurin osa vauvoista on täysin terveitä. Myös sairaiden vastasyntyneiden hoitoon osastolla on kuitenkin mahdollisuus.
No, olipa osaston nimi mikä hyvänsä, tositoimiin päästiin jo heti maanantaina. Istuimme osaston kansliassa, kun yhtäkkiä puhelin soi. Yksi opiskelijoista (meitä oli osastolla silloin viisi) vastasi, kuunteli hetken, laski luurin ja sanoi yhden sanan: Porod (synnytys)! Silloin pomppasimme ylös, ja lähdimme suunnilleen juosten synnytyssaliin. Siellä olikin täysi tohina käynnissä, ja porukkaa aika reilusti paikalla: lääkäreitä oli kaksi, yksi kätilö, kolme hoitajaa ja seitsemän opiskelijaa (kaksi lääketieteen opiskelijaa ja viisi meitä hoitotyön opiskelijoita)! Isärukka oli käytävässä odottelemassa - en tiedä eikö hän halunnut olla paikalla h-hetkellä, vai eikö hän kenties mahtunut huoneeseen. En ylipäänsä ymmärrä, miten vanhemmat sallivat niin monen opiskelijan olla paikalla synnytyksessä (kuulemma heiltä aina kysytään lupa). Sakkia oli kuitenkin pienessä huoneessa aivan liikaa. Mutta komea poika sieltä kaikesta huolimatta tulla tupsahti! Tulimme paikalle viime hetkillä, joten ei mennyt varmaan kymmentä minuuttiakaan, kun vauva oli jo ulkona. Lapsivesi lensi kaaressa lääkäreiden päälle, ja sitten vauva jo tulikin. Toinen lääkäri leikkasi napanuoran nopeasti, ja luovutti vastasyntyneen kätilölle. Mitä kätilö vauvalle teki, sitä emme nähneet, sillä tässä kohtaa meidät komennettiin ulos salista.
Oli siinä ihmettelemistä.
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
Zdravstveni dom Koper
Lasten hoitotyön harjoittelu alkoi maanantaina, ja suoritan sen (no, ainakin alun) paikassa nimeltä Zdravstveni dom Koper. Suomeksi se tarkoittaa Koperin terveyskeskusta. Siellä on lasten poliklinikka, jossa työharjoittelen ilmeisesti ainakin tämän viikon. Kuvio on vielä hieman auki, sillä matkan varrella oli ilmeisesti ollut jonkinlainen informaatiokatkos, ja sain sen kuvan, ettei tulooni oikein ollut osattu varautua. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti harjoitella Izolan sairaalan pediatrisella osastolla, mutta suunnitelmiin tuli jossain vaiheessa muutos... En ole siitä lainkaan pahoillani, sillä on mielenkiintoista nähdä tuollaista poliklinikkatoimintaa. Todennäköistä kuitenkin on, että joudun vielä jaksoni aikana siirtymään muualle. Katsotaan siis, mitä ensi viikko tuo tullessaan.
Poliklinikka, jolla nyt harjoittelen, on aika pieni. Siellä on kaksi sairaanhoitajaa, kolme lähi- tai perushoitajaa sekä muutama lääkäri. Meitä opiskelijoita on yksikössä tällä hetkellä kolme. Yksikössä hoidetaan alle kouluikäisiä lapsia. Nuorimmat "potilaat" ovat tähän mennessä olleet 1 kk ikäisiä, ihan vastasyntyneitä en ole vielä tavannut. Yksikön päivä menee niin, että aamulla klo 7.30-10 on akuuttivastaanotto ("kurativa") sairaille lapsille. Lapset menevät suoraan pediatrin luo, hoitaja ei tee tässä kohtaa nähdäkseni muuta kuin kirjaa heidät saapuneiksi ja hoitelee muut paperihommat. Jos tarvitsee tehdä pieniä hoitotoimenpiteitä (esim. haavan hoito) tai esim. ottaa virtsanäytteitä, sen hoitaja toki tekee. Klo 10.30 alkaa ennaltaehkäisevän hoitotyön aika ("preventiva"), joka mielestäni on kuin Suomen neuvolatoimintaa. Lapset tulevat hoitajalle, joka punnitsee ja mittaa heidät, tekee tarvittaessa erilaisia testejä (esim. lapsen kehitystä kartoittava Denver-testi), ohjaa vanhempia, antaa rokotuksia ja muuta samanlaista. Sitten lapset tapaavat vielä pediatrin.
Klinikan tilat ovat modernit, joskin aika ahtaat, ja ne on sisustettu miellyttävästi lapsia ajatellen.Seinät on maalattu pastellin sävyillä, ja kaikkialla on värikkäitä kuvia ja muuta rekvisiittaa, jolla lapsia voi yrittää hämätä esimerkiksi rokotusten aikana. Työtavat ovat mielestäni samanlaiset kuin Suomessa. Tietenkään minulla ei ole mitään kokemusta lasten hoitotyöstä Suomessa, mutta esimerkiksi pienten vauvojen käsittely menee juuri niin kuin meille lastenhoitotyön tunneilla opetettiin. Hoitajatkin vaikuttavat täällä varsin asiantuntevilta.
Yhden päivän vietin myös poliklinikan toisessa kerroksessa, jossa hoidetaan jo kouluiässä olevia lapsia. Olin seuraamassa, kun yksi koululuokka tuli terveystarkastukseen. Koululaiset olivat 7-vuotiaita (käsittääkseni siis täällä tokaluokkalaisia), ja luokalla oli noin 16 oppilasta. Ensin sairaanhoitaja piti heille pienen "oppitunnin", jonka tarkoituksena oli valmistaa lapsia tulevan terveystarkastuksen koitoksiin. Leikin ja laulun keinoin käytiin läpi, mitä terveystarkastuksessa tapahtuu. Apuvälineinä sairaanhoitajalla oli esimerkiksi kuvia, leluja ja nukke, jonka nimi oli Mirko. Sitten jokaiselle oppilaalle laitettiin oikean käden kämmenselkään leima, jossa oli Mirkon kuva - minäkin sain sellaisen. Sen jälkeen opeteltiin loru, joka piti lausua Mirkolle rokotuksen aikana. Sen tarkoitus oli tietysti viedä huomio pois rokotuksen aiheuttamasta pienestä kivusta.
Lapsilta tarkastettiin näkö ja värinäkö, otettiin paino, pituus ja verenpaine, ja sen jälkeen oli lääkärintarkastus. Viimeiseksi oli ohjelmassa sitten se pelätty rokotus. Kaikilla lapsilla oli mukanaan turvaa antamassa jokin oma nalle tai nukke. Aikaisemmin opetellun lorun turvin rokotukset menivätkin kaikilla mallikkaasti.
Rokote, jonka lapset nyt saivat, oli viimeinen rokotus kolmen rokotteen sarjasta B-hepatiittia vastaan. Täällä se kuuluu yleiseen rokotusohjelmaan. Minulle kerrottiin, että lasten rokottaminen on Sloveniassa pakollista. Jos vanhemmat eivät halua rokottaa lastaan, tehdään asiasta viralliset asiakirjat, ja vanhemmat joutuvat myös maksamaan jonkinlaisen rangaistusmaksun. Myös HPV-rokotus (human papilloma virus) kuuluu täällä yleiseen rokotusohjelmaan; tosin se ei ole pakollinen rokotus. HPVhän voi aiheuttaa esimerkiksi kohdunkaulan syöpää, ja rokotuksen liittämistä kansalliseen rokotusohjelmaan harkitaan mielestäni Suomessakin. Täällä Sloveniassa rokotus annetaan vain esipuberteetti-iässä oleville tytöille, poikia ei sillä rokoteta. Muilta osin rokotusohjelma vaikuttaa olevan samansuuntainen kuin Suomessa. Näitä asioita käytiin läpi lastenhoitotyön tunneilla joskus ennen vuodenvaihdetta, joten täytyy myöntää, etteivät faktat Suomenkaan järjestelmästä ole enää ihan kirkkaana mielessä. Täytynee kerrata, että osaa paremmin verrata maiden käytäntöjä toisiinsa, ja ettei joudu noloon tilanteeseen, jos joku kyselee miten tämä asia on Suomessa järjestetty.
Tähän asti olen viihtynyt hyvin lasten hoitotyön harjoittelussa. Kommunikaatio-ongelmat ovat tietysti täälläkin vahvasti läsnä, sillä vain yksi klinikan hoitajista puhuu kanssani englantia. Tämänkertaiset opiskelijatoverinikaan eivät vaikuta järin innostuneilta tulkitsemaan slovenian kieltä minulle. Tämä on kuitenkin ensimmäinen paikka, jossa voin oikeasti sanoa saavani ohjausta sairaanhoitajalta. Hänkään ei puhu järin hyvää englantia, mutta hän yrittää. Harmittaahan se tietysti, kun niin paljon tietoa menee ohi korvien. En viitsi jatkuvasti kauheasti kyselläkään, sillä ymmärrän että tottumattomalle englannin puhuminen on aika raskasta siinä oman työn ohessa. Voi olla, että jotain väärinkäsityksiäkin on tässä matkan varrella tullut. Pääasiassa yritänkin aina miettiä, miten mikäkin asia tehdään Suomessa ja miksi. Joskus, jos jokin jää mietityttämään, kertailen asioita illalla internetistä. Terveysportti on kovassa käytössä siis täälläkin. =)
Poliklinikka, jolla nyt harjoittelen, on aika pieni. Siellä on kaksi sairaanhoitajaa, kolme lähi- tai perushoitajaa sekä muutama lääkäri. Meitä opiskelijoita on yksikössä tällä hetkellä kolme. Yksikössä hoidetaan alle kouluikäisiä lapsia. Nuorimmat "potilaat" ovat tähän mennessä olleet 1 kk ikäisiä, ihan vastasyntyneitä en ole vielä tavannut. Yksikön päivä menee niin, että aamulla klo 7.30-10 on akuuttivastaanotto ("kurativa") sairaille lapsille. Lapset menevät suoraan pediatrin luo, hoitaja ei tee tässä kohtaa nähdäkseni muuta kuin kirjaa heidät saapuneiksi ja hoitelee muut paperihommat. Jos tarvitsee tehdä pieniä hoitotoimenpiteitä (esim. haavan hoito) tai esim. ottaa virtsanäytteitä, sen hoitaja toki tekee. Klo 10.30 alkaa ennaltaehkäisevän hoitotyön aika ("preventiva"), joka mielestäni on kuin Suomen neuvolatoimintaa. Lapset tulevat hoitajalle, joka punnitsee ja mittaa heidät, tekee tarvittaessa erilaisia testejä (esim. lapsen kehitystä kartoittava Denver-testi), ohjaa vanhempia, antaa rokotuksia ja muuta samanlaista. Sitten lapset tapaavat vielä pediatrin.
Klinikan tilat ovat modernit, joskin aika ahtaat, ja ne on sisustettu miellyttävästi lapsia ajatellen.Seinät on maalattu pastellin sävyillä, ja kaikkialla on värikkäitä kuvia ja muuta rekvisiittaa, jolla lapsia voi yrittää hämätä esimerkiksi rokotusten aikana. Työtavat ovat mielestäni samanlaiset kuin Suomessa. Tietenkään minulla ei ole mitään kokemusta lasten hoitotyöstä Suomessa, mutta esimerkiksi pienten vauvojen käsittely menee juuri niin kuin meille lastenhoitotyön tunneilla opetettiin. Hoitajatkin vaikuttavat täällä varsin asiantuntevilta.
Yhden päivän vietin myös poliklinikan toisessa kerroksessa, jossa hoidetaan jo kouluiässä olevia lapsia. Olin seuraamassa, kun yksi koululuokka tuli terveystarkastukseen. Koululaiset olivat 7-vuotiaita (käsittääkseni siis täällä tokaluokkalaisia), ja luokalla oli noin 16 oppilasta. Ensin sairaanhoitaja piti heille pienen "oppitunnin", jonka tarkoituksena oli valmistaa lapsia tulevan terveystarkastuksen koitoksiin. Leikin ja laulun keinoin käytiin läpi, mitä terveystarkastuksessa tapahtuu. Apuvälineinä sairaanhoitajalla oli esimerkiksi kuvia, leluja ja nukke, jonka nimi oli Mirko. Sitten jokaiselle oppilaalle laitettiin oikean käden kämmenselkään leima, jossa oli Mirkon kuva - minäkin sain sellaisen. Sen jälkeen opeteltiin loru, joka piti lausua Mirkolle rokotuksen aikana. Sen tarkoitus oli tietysti viedä huomio pois rokotuksen aiheuttamasta pienestä kivusta.
Lapsilta tarkastettiin näkö ja värinäkö, otettiin paino, pituus ja verenpaine, ja sen jälkeen oli lääkärintarkastus. Viimeiseksi oli ohjelmassa sitten se pelätty rokotus. Kaikilla lapsilla oli mukanaan turvaa antamassa jokin oma nalle tai nukke. Aikaisemmin opetellun lorun turvin rokotukset menivätkin kaikilla mallikkaasti.
Rokote, jonka lapset nyt saivat, oli viimeinen rokotus kolmen rokotteen sarjasta B-hepatiittia vastaan. Täällä se kuuluu yleiseen rokotusohjelmaan. Minulle kerrottiin, että lasten rokottaminen on Sloveniassa pakollista. Jos vanhemmat eivät halua rokottaa lastaan, tehdään asiasta viralliset asiakirjat, ja vanhemmat joutuvat myös maksamaan jonkinlaisen rangaistusmaksun. Myös HPV-rokotus (human papilloma virus) kuuluu täällä yleiseen rokotusohjelmaan; tosin se ei ole pakollinen rokotus. HPVhän voi aiheuttaa esimerkiksi kohdunkaulan syöpää, ja rokotuksen liittämistä kansalliseen rokotusohjelmaan harkitaan mielestäni Suomessakin. Täällä Sloveniassa rokotus annetaan vain esipuberteetti-iässä oleville tytöille, poikia ei sillä rokoteta. Muilta osin rokotusohjelma vaikuttaa olevan samansuuntainen kuin Suomessa. Näitä asioita käytiin läpi lastenhoitotyön tunneilla joskus ennen vuodenvaihdetta, joten täytyy myöntää, etteivät faktat Suomenkaan järjestelmästä ole enää ihan kirkkaana mielessä. Täytynee kerrata, että osaa paremmin verrata maiden käytäntöjä toisiinsa, ja ettei joudu noloon tilanteeseen, jos joku kyselee miten tämä asia on Suomessa järjestetty.
Tähän asti olen viihtynyt hyvin lasten hoitotyön harjoittelussa. Kommunikaatio-ongelmat ovat tietysti täälläkin vahvasti läsnä, sillä vain yksi klinikan hoitajista puhuu kanssani englantia. Tämänkertaiset opiskelijatoverinikaan eivät vaikuta järin innostuneilta tulkitsemaan slovenian kieltä minulle. Tämä on kuitenkin ensimmäinen paikka, jossa voin oikeasti sanoa saavani ohjausta sairaanhoitajalta. Hänkään ei puhu järin hyvää englantia, mutta hän yrittää. Harmittaahan se tietysti, kun niin paljon tietoa menee ohi korvien. En viitsi jatkuvasti kauheasti kyselläkään, sillä ymmärrän että tottumattomalle englannin puhuminen on aika raskasta siinä oman työn ohessa. Voi olla, että jotain väärinkäsityksiäkin on tässä matkan varrella tullut. Pääasiassa yritänkin aina miettiä, miten mikäkin asia tehdään Suomessa ja miksi. Joskus, jos jokin jää mietityttämään, kertailen asioita illalla internetistä. Terveysportti on kovassa käytössä siis täälläkin. =)
lauantai 24. maaliskuuta 2012
Kuvia Valdoltran sairaalasta
Sain kuin sainkin napattua muutamia kuvia Valdoltran sairaalassa. Osa on vähän epäselviä, mutta eiköhän niistä nyt käsityksen saa. Kuvaaminen sairaaloissa on aina jotenkin vähän kiusallista, ja siitä yrittää selviytyä mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti. Luvan toki aina kysyn, ja tietysti pidän huolen, ettei kuvissa näy henkilökuntaa saati potilaita.
Ambulanta on täällä jonkinlainen tutkimus- ja lääkejakohuoneen yhdistelmä, jossa voidaan tehdä potilaille erilaisia tutkimuksia (esim. EKG, verinäytteiden otto), mutta jossa hoitajat muutenkin työskentelevät esim. lääkkeenjakoon liittyvissä asioissa. Kaikki välineet, nesteet ja lääkkeet säilytetään täällä. Hoitajien kanslia on viereisessä huoneessa, siitä minulla ei ole kuvaa.
Kolme kertaa pääsin ottamaan verinäytteitäkin, jee! Eikä tullut edes yhtään hutia! Johtuu varmaankin siitä, että kokeilin kaikista hyväsuonisimmilla potilailla... Eli harjoitusta tarvitaan kuitenkin vielä! Mielenkiintoisinta oli kuitenkin minua asiassa opastaneen sairaanhoitajan kommentti: "Kokeile rohkeasti - tässä ei voi mennä mikään pieleen!" Aivan... =) Koulussa sain kyllä asiasta hieman erilaisen kuvan.
Verinäytteet otetaan täällä lähes samalla lailla kuin Suomessakin. Välineetkin ovat mielestäni samanlaiset. Ainoastaan ohjaimet, joiden on tarkoitus olla kertakäyttöisiä, säästetään täällä ja käytetään uudelleen pesun jälkeen. Pistoskohta puhdistetaan pyyhkäisemällä ihonpuhdistuslapuilla kaksi kertaa. Tämän jälkeen täällä voi kuitenkin vielä tunnustella suonta, jos puhdistuksen aikana on päässyt unohtumaan, missä se suoni kulkikaan. Hieman ristiriitaista.
Lääkkeenjako toteutetaan täällä siten, että per. os. annettavat lääkkeet säilytetään eräänlaisessa pyörillä kulkevassa kärryssä tai kaapistossa, joka otetaan mukaan kierrokselle potilashuoneisiin. Sieltä sitten annostellaan kullekin potilaalle oikeat pillerit paikan päällä potilashuoneessa. I.v. lääkkeet sekoitellaan ja letkutellaan valmiiksi täällä ambulantassa. Myös potilaiden paperit ja muut dokumentit (esim. röntgenkuvat) säilytetään samanlaisessa "kärryssä", ja se otetaan mukaan lääkärin kierrolle huoneisiin.
Pienen pientä draamaakin viikkoon mahtui. Alkuviikosta jo ihmeteltiin, kun eräs potilas lääkärinkierron aikana jutteli selkäsäryistään ja kertoi samalla, että hän ei voi mennä kotiinsa, koska hänen naisystävänsä on juuri kuollut epäselvissä olosuhteissa ja poliisi on eristänyt asunnon. Eipä siis ollut suuri yllätys, että juuri tämä sama henkilö yllätettiin myöhemmin viikolla penkomasta lääkekaappeja ambulantassa (kaapit edellisessä kuvassa vasemmalla). Kaapissa säilytetään esimerkiksi voimakkaita i.v. muodossa olevia kipulääkkeitä kuten Tramalia ja Analginia (Suomessa nimellä Litalgin). Kaappi ei tietenkään ole lukossa - lukko kaapissa kyllä on, mutta kuten näette, avaimet roikkuvat ovessa. Tapauksen jälkeen potilas potkaistiin ulos sairaalasta, ja seuraavana päivänä poliisikin tuli paikan päälle selvittelemään asiaa. Mitään ei ilmeisesti ollut kuitenkaan hävinnyt, koska hoitaja tuli paikalle juuri ajoissa ja keskeytti miekkosen touhut.
Tällaisia välipala-automaatteja täällä on joka paikassa, niin Izolan sairaalassa kuin täällä Valdoltrassakin. Niistä saa ostaa kahvia, limua ja muita juomia sekä pientä purtavaa kuten täytettyjä sämpylöitä, namia ja pähkinöitä. Opiskelijoiden ravitsemus näyttääkin olevan pitkälti näiden automaattien varassa. =)
Valdoltran sairaala oli mukava kokemus, vaikka paljon emme siellä(kään) päässeet tekemään. Erilaisia paikkoja on kuitenkin mielenkiintoista nähdä, ja täällä oli erityisen mukava ilmapiiri. Aikuisopiskelijaporukka, jonka mukana täällä olin, oli tosi kivaa sakkia! Ulkoiset puitteetkin olivat mitä mainioimmat, kuten alapuolella olevasta kuvasta voi nähdä.
 |
| Osaston käytävältä |
 |
| Pukuhuone |
 |
| Potilashuoneiden parveke (merinäköalalla, tottakai!) |
 |
| Ambulanta |
Ambulanta on täällä jonkinlainen tutkimus- ja lääkejakohuoneen yhdistelmä, jossa voidaan tehdä potilaille erilaisia tutkimuksia (esim. EKG, verinäytteiden otto), mutta jossa hoitajat muutenkin työskentelevät esim. lääkkeenjakoon liittyvissä asioissa. Kaikki välineet, nesteet ja lääkkeet säilytetään täällä. Hoitajien kanslia on viereisessä huoneessa, siitä minulla ei ole kuvaa.
 |
| Välineistöä verinäytteiden ottoa varten |
Kolme kertaa pääsin ottamaan verinäytteitäkin, jee! Eikä tullut edes yhtään hutia! Johtuu varmaankin siitä, että kokeilin kaikista hyväsuonisimmilla potilailla... Eli harjoitusta tarvitaan kuitenkin vielä! Mielenkiintoisinta oli kuitenkin minua asiassa opastaneen sairaanhoitajan kommentti: "Kokeile rohkeasti - tässä ei voi mennä mikään pieleen!" Aivan... =) Koulussa sain kyllä asiasta hieman erilaisen kuvan.
Verinäytteet otetaan täällä lähes samalla lailla kuin Suomessakin. Välineetkin ovat mielestäni samanlaiset. Ainoastaan ohjaimet, joiden on tarkoitus olla kertakäyttöisiä, säästetään täällä ja käytetään uudelleen pesun jälkeen. Pistoskohta puhdistetaan pyyhkäisemällä ihonpuhdistuslapuilla kaksi kertaa. Tämän jälkeen täällä voi kuitenkin vielä tunnustella suonta, jos puhdistuksen aikana on päässyt unohtumaan, missä se suoni kulkikaan. Hieman ristiriitaista.
Lääkkeenjako toteutetaan täällä siten, että per. os. annettavat lääkkeet säilytetään eräänlaisessa pyörillä kulkevassa kärryssä tai kaapistossa, joka otetaan mukaan kierrokselle potilashuoneisiin. Sieltä sitten annostellaan kullekin potilaalle oikeat pillerit paikan päällä potilashuoneessa. I.v. lääkkeet sekoitellaan ja letkutellaan valmiiksi täällä ambulantassa. Myös potilaiden paperit ja muut dokumentit (esim. röntgenkuvat) säilytetään samanlaisessa "kärryssä", ja se otetaan mukaan lääkärin kierrolle huoneisiin.
 |
| Ambulanta |
Pienen pientä draamaakin viikkoon mahtui. Alkuviikosta jo ihmeteltiin, kun eräs potilas lääkärinkierron aikana jutteli selkäsäryistään ja kertoi samalla, että hän ei voi mennä kotiinsa, koska hänen naisystävänsä on juuri kuollut epäselvissä olosuhteissa ja poliisi on eristänyt asunnon. Eipä siis ollut suuri yllätys, että juuri tämä sama henkilö yllätettiin myöhemmin viikolla penkomasta lääkekaappeja ambulantassa (kaapit edellisessä kuvassa vasemmalla). Kaapissa säilytetään esimerkiksi voimakkaita i.v. muodossa olevia kipulääkkeitä kuten Tramalia ja Analginia (Suomessa nimellä Litalgin). Kaappi ei tietenkään ole lukossa - lukko kaapissa kyllä on, mutta kuten näette, avaimet roikkuvat ovessa. Tapauksen jälkeen potilas potkaistiin ulos sairaalasta, ja seuraavana päivänä poliisikin tuli paikan päälle selvittelemään asiaa. Mitään ei ilmeisesti ollut kuitenkaan hävinnyt, koska hoitaja tuli paikalle juuri ajoissa ja keskeytti miekkosen touhut.
 |
| Automaatit |
Tällaisia välipala-automaatteja täällä on joka paikassa, niin Izolan sairaalassa kuin täällä Valdoltrassakin. Niistä saa ostaa kahvia, limua ja muita juomia sekä pientä purtavaa kuten täytettyjä sämpylöitä, namia ja pähkinöitä. Opiskelijoiden ravitsemus näyttääkin olevan pitkälti näiden automaattien varassa. =)
Valdoltran sairaala oli mukava kokemus, vaikka paljon emme siellä(kään) päässeet tekemään. Erilaisia paikkoja on kuitenkin mielenkiintoista nähdä, ja täällä oli erityisen mukava ilmapiiri. Aikuisopiskelijaporukka, jonka mukana täällä olin, oli tosi kivaa sakkia! Ulkoiset puitteetkin olivat mitä mainioimmat, kuten alapuolella olevasta kuvasta voi nähdä.
 |
| Näkymää sairaalan ikkunoista - palmut ja meri |
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Valdoltran sairaala
Tällä viikolla olen ollut kirurgisen potilaan hoitotyön harjoittelussa Valdoltran ortopedisessä sairaalassa. Tämä rupeama kestää vain tämän viikon. Valdoltran sairaala sijaitsee Ankaranin kylässä noin 10 kilometrin päässä Koperin keskustasta. Köröttelen sinne bussilla joka aamu, bussilippu yhteen suuntaan maksaa hulppeat 80 senttiä. Sairaala sijaitsee hienolla paikalla meren rannalla. Potilashuoneiden isoilta parvekkeilta aukeaa komeat näkymät merelle. Muutenkin sairaala on hieman erilainen kuin Izolan sairaala; yhden ison rakennuksen sijaan se koostuu useista pienistä rakennuksista, joita yhdistävät katetut käytävät, ja jotka on maalattu ulkoa päin kirkkailla väreillä. Muutenkin ympäristö on vehreämpi ja ehkä miellyttävämpikin kuin Izolassa. Tarkoituksena on tällä viikolla heilua sairaalassa kameran kanssa; lisäilen kuvia tähän kirjoitukseen, jos/kun saan niitä otettua.
Osastolla, jossa nyt työharjoittelen, meitä on yhteensä kolme opiskelijaa; minä ja kaksi slovenialaista aikuisopiskelijaa. Molemmat opiskelijat, Tjasa ja Samanta, osaavat englantia. Myös muut samassa sairaalassa samaan aikaan harjoittelevat aikuisopiskelijat ovat ottaneet minut erittäin hyvin joukkoon mukaan. Lähes jokaiselta löytyy sananen tai pari englanniksi minulle aina silloin tällöin. Yritänhän minäkin kiivaasti oppia sloveenia, mutta jostain syystä se tuntuu nyt erittäin vaikealta - aivojen ylikuormitustila ilmeisesti jatkuu. Lisäksi osaston henkilökunnasta useat (ainakin useampi sairaanhoitaja, yksi fysioterapeutti ja yksi ortopedi) puhuvat englantia, joten minun elämäni on täällä aika helppoa - Izolassa nefrologian osastolla törmäsin kahden viikon aikana opiskelijoiden lisäksi vain yhteen sairaanhoitajaan ja yhteen fysioterapeuttiin, jotka kommunikoivat kanssani englanniksi. Luulen, että useampikin olisi osannut, mutta arkuus taisi hieman vaivata.
Valdoltran sairaalan osasto B1, jolla nyt olen työharjoittelussa, on erikoistunut lonkasta ja polvesta operoitujen potilaiden hoitoon. Potilaat vaikuttavat olevan pääasiassa melko iäkkäitä, jokusen arviolta viisikymppisen olen bongannut joukosta. Potilaat tulevat sairaalaan kaksi päivää ennen suunniteltua operaatiota, ja jos parantuminen lähtee käyntiin ongelmitta operaation jälkeen, he kotiutuvat 6. tai 7. postoperatiivisena päivänä. Mobilisaatio tapahtuu kuulemma yleensä 3. postoperatiivisena päivänä. Ensimmäisessä sängystä ylös nousussa on mukana fysioterapeutti, sen jälkeen potilas nousee sängystä sairaanhoitajien avun turvin. Potilashuoneet ovat neljän hengen huoneita, ja jokaisesta on käynti isolle (valtavalle!) yhteiselle parvekkeelle. Kaikki on siistiä, valoisaa ja modernia - täytyy sanoa, että koko atmosfääri on erilainen kuin Izolassa, joka rakennuksena on ehkä jo parhaat päivänsä nähnyt.
Myös työtavat ovat Valdoltrassa ehkä lähempänä Suomea kuin Izolan sairaalassa (tietenkään en tiedä, josko sielläkin on osastokohtaisia eroja). Täällä Valdoltrassa kuulemma toteutetaan kuntouttavaa työotetta. Käsidesinfektio on ohjeistettu hyvin samaan tapaan kuin Suomessakin, tosin täällä myös kehotetaan pesemään käsiä vedellä ja saippualla mahdollisimman usein. Suomessahan käsien pesu kehoitetaan useimmissa tapauksissa korvaamaan käsien huolellisella desinfioinnilla. Myös neulojen käsittely käytiin läpi heti alkuun: käytetty neula laitetaan suoraan särmäjäteastiaan, uudelleen korkittaminen on ehdottomasti kielletty. Izolassa neulat korkitettiin aina uudelleen, tosin yleensä yhden käden tekniikkaa käyttäen.
Paitsi ulkoisissa puitteissa, myös osastojen ilmapiirissä on eroja. Tällä osastolla koko osaston henkilökunta osastoapulaisista lääkäriin kokoontuu aamukahville yhteisen pöydän ääreen. Myös meidät opiskelijat kutsuttiin sinne - Izolassa en kertaakaan edes käynyt henkilökunnan taukohuoneessa, vaan me opiskelijat pidimme taukomme aina koulun tiloissa rakennuksen alakerrassa. Muutenkin ilmapiiri on jotenkin mutkaton ja välitön, ja erityisesti slovenialaiset opiskelijat näyttävät olevan kuin kotonaan, vaikka hekin ovat osastolla ensimmäistä kertaa.
En voi edelleenkään väittää, että osastolla olisi meille opiskelijoille kauheasti tekemistä, mutta toisaalta, eivät päivätkään kyllä ole pitkiä. Puoli yhden aikaan meille on yleensä sanottu, että voimme lähteä kotiin. Sinänsä harmittavaa, mutta ei voi mitään... Maassa maan tavalla. Slovenialaiset opiskelijat sanovatkin, että "we are mixing the air" - sekoitamme ilmaa paremman tekemisen puutteessa. Tähän mennessä olemme olleet seuraamassa potilaan tulorutiinien ottoa (haastattelu, verikokeet, EKG), pedanneet sänkyjä, tehneet lääkelisäyksiä infuusionesteisiin, osallistuneet lääkärin kierrolle, saatelleet potilaita röntgeniin... Ja siinäpä se. Potilaat kuulemma huolehtivat peseytymisestään ja muista päivittäisistä toimista itsenäisesti, hoitajat auttavat vain siinä, missä välttämättä apua tarvitaan. Tämä kuntouttavan työotteen ajatus on Suomesta erittäin tuttu. Mielenkiinnolla odotan, josko pääsen näiden muutaman päivän aikana vielä näkemään sen käytännön toteutuksen tällä osastolla.
Ensi viikolla on tarkoitus sitten siirtyä lastenhoitotyön pariin. Tänään kävi selville, etten teekään kolmeviikkoista harjoitteluani Izolan sairaalan pediatrisella osastolla, vaan terveyskeskuksessa Koperin keskustassa. Jännittävä käänne! Tarkalleen minulle ei ole vielä selvää, millaisessa yksikössä tulen työskentelemään; onko se enemmänkin neuvolan tyyppinen, vaiko sairaiden lasten vastaanotto, vai kenties jotain muuta. Maanantaina se sitten selviää. Kyllä täällä vaihtaripolo saa sopeutua kaikenlaisiin muutoksiin. Kotomaassa olisin ollut ihan sekaisin tällaisesta äkillisestä suunnitelmanmuutoksesta, täällä en ole millänikään. Tiedän, että kaikki opettajat koululla järjestelevät asioita parhaansa mukaan niin, että me vaihtarit olisimme tyytyväisiä ja hyötyisimme ja nauttisimme ajastamme täällä mahdollisimman paljon. Katsotaan siis, mihin tässä päädytään. =)
TAMKistakin kantautui tietoa, että nyt alkaisi olla aika valita suuntautumisvaihtoehto. Mahdollisuuksiahan meillä on neljä: Lastenhoitotyö, mielenterveys- ja päihdehoitotyö, sisätauti-kirurgisen potilaan hoitotyö ja perioperatiivinen hoitotyö. Olo on aika epävarma kun kokemusta eri aloista on niin vähän, mutta valinta pitää kuitenkin tehdä toukokuun loppuun mennessä.
Osastolla, jossa nyt työharjoittelen, meitä on yhteensä kolme opiskelijaa; minä ja kaksi slovenialaista aikuisopiskelijaa. Molemmat opiskelijat, Tjasa ja Samanta, osaavat englantia. Myös muut samassa sairaalassa samaan aikaan harjoittelevat aikuisopiskelijat ovat ottaneet minut erittäin hyvin joukkoon mukaan. Lähes jokaiselta löytyy sananen tai pari englanniksi minulle aina silloin tällöin. Yritänhän minäkin kiivaasti oppia sloveenia, mutta jostain syystä se tuntuu nyt erittäin vaikealta - aivojen ylikuormitustila ilmeisesti jatkuu. Lisäksi osaston henkilökunnasta useat (ainakin useampi sairaanhoitaja, yksi fysioterapeutti ja yksi ortopedi) puhuvat englantia, joten minun elämäni on täällä aika helppoa - Izolassa nefrologian osastolla törmäsin kahden viikon aikana opiskelijoiden lisäksi vain yhteen sairaanhoitajaan ja yhteen fysioterapeuttiin, jotka kommunikoivat kanssani englanniksi. Luulen, että useampikin olisi osannut, mutta arkuus taisi hieman vaivata.
Valdoltran sairaalan osasto B1, jolla nyt olen työharjoittelussa, on erikoistunut lonkasta ja polvesta operoitujen potilaiden hoitoon. Potilaat vaikuttavat olevan pääasiassa melko iäkkäitä, jokusen arviolta viisikymppisen olen bongannut joukosta. Potilaat tulevat sairaalaan kaksi päivää ennen suunniteltua operaatiota, ja jos parantuminen lähtee käyntiin ongelmitta operaation jälkeen, he kotiutuvat 6. tai 7. postoperatiivisena päivänä. Mobilisaatio tapahtuu kuulemma yleensä 3. postoperatiivisena päivänä. Ensimmäisessä sängystä ylös nousussa on mukana fysioterapeutti, sen jälkeen potilas nousee sängystä sairaanhoitajien avun turvin. Potilashuoneet ovat neljän hengen huoneita, ja jokaisesta on käynti isolle (valtavalle!) yhteiselle parvekkeelle. Kaikki on siistiä, valoisaa ja modernia - täytyy sanoa, että koko atmosfääri on erilainen kuin Izolassa, joka rakennuksena on ehkä jo parhaat päivänsä nähnyt.
Myös työtavat ovat Valdoltrassa ehkä lähempänä Suomea kuin Izolan sairaalassa (tietenkään en tiedä, josko sielläkin on osastokohtaisia eroja). Täällä Valdoltrassa kuulemma toteutetaan kuntouttavaa työotetta. Käsidesinfektio on ohjeistettu hyvin samaan tapaan kuin Suomessakin, tosin täällä myös kehotetaan pesemään käsiä vedellä ja saippualla mahdollisimman usein. Suomessahan käsien pesu kehoitetaan useimmissa tapauksissa korvaamaan käsien huolellisella desinfioinnilla. Myös neulojen käsittely käytiin läpi heti alkuun: käytetty neula laitetaan suoraan särmäjäteastiaan, uudelleen korkittaminen on ehdottomasti kielletty. Izolassa neulat korkitettiin aina uudelleen, tosin yleensä yhden käden tekniikkaa käyttäen.
Paitsi ulkoisissa puitteissa, myös osastojen ilmapiirissä on eroja. Tällä osastolla koko osaston henkilökunta osastoapulaisista lääkäriin kokoontuu aamukahville yhteisen pöydän ääreen. Myös meidät opiskelijat kutsuttiin sinne - Izolassa en kertaakaan edes käynyt henkilökunnan taukohuoneessa, vaan me opiskelijat pidimme taukomme aina koulun tiloissa rakennuksen alakerrassa. Muutenkin ilmapiiri on jotenkin mutkaton ja välitön, ja erityisesti slovenialaiset opiskelijat näyttävät olevan kuin kotonaan, vaikka hekin ovat osastolla ensimmäistä kertaa.
En voi edelleenkään väittää, että osastolla olisi meille opiskelijoille kauheasti tekemistä, mutta toisaalta, eivät päivätkään kyllä ole pitkiä. Puoli yhden aikaan meille on yleensä sanottu, että voimme lähteä kotiin. Sinänsä harmittavaa, mutta ei voi mitään... Maassa maan tavalla. Slovenialaiset opiskelijat sanovatkin, että "we are mixing the air" - sekoitamme ilmaa paremman tekemisen puutteessa. Tähän mennessä olemme olleet seuraamassa potilaan tulorutiinien ottoa (haastattelu, verikokeet, EKG), pedanneet sänkyjä, tehneet lääkelisäyksiä infuusionesteisiin, osallistuneet lääkärin kierrolle, saatelleet potilaita röntgeniin... Ja siinäpä se. Potilaat kuulemma huolehtivat peseytymisestään ja muista päivittäisistä toimista itsenäisesti, hoitajat auttavat vain siinä, missä välttämättä apua tarvitaan. Tämä kuntouttavan työotteen ajatus on Suomesta erittäin tuttu. Mielenkiinnolla odotan, josko pääsen näiden muutaman päivän aikana vielä näkemään sen käytännön toteutuksen tällä osastolla.
Ensi viikolla on tarkoitus sitten siirtyä lastenhoitotyön pariin. Tänään kävi selville, etten teekään kolmeviikkoista harjoitteluani Izolan sairaalan pediatrisella osastolla, vaan terveyskeskuksessa Koperin keskustassa. Jännittävä käänne! Tarkalleen minulle ei ole vielä selvää, millaisessa yksikössä tulen työskentelemään; onko se enemmänkin neuvolan tyyppinen, vaiko sairaiden lasten vastaanotto, vai kenties jotain muuta. Maanantaina se sitten selviää. Kyllä täällä vaihtaripolo saa sopeutua kaikenlaisiin muutoksiin. Kotomaassa olisin ollut ihan sekaisin tällaisesta äkillisestä suunnitelmanmuutoksesta, täällä en ole millänikään. Tiedän, että kaikki opettajat koululla järjestelevät asioita parhaansa mukaan niin, että me vaihtarit olisimme tyytyväisiä ja hyötyisimme ja nauttisimme ajastamme täällä mahdollisimman paljon. Katsotaan siis, mihin tässä päädytään. =)
TAMKistakin kantautui tietoa, että nyt alkaisi olla aika valita suuntautumisvaihtoehto. Mahdollisuuksiahan meillä on neljä: Lastenhoitotyö, mielenterveys- ja päihdehoitotyö, sisätauti-kirurgisen potilaan hoitotyö ja perioperatiivinen hoitotyö. Olo on aika epävarma kun kokemusta eri aloista on niin vähän, mutta valinta pitää kuitenkin tehdä toukokuun loppuun mennessä.
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Pari viikkoa takana
Ensimmäinen työharjoittelurupeama täällä Sloveniassa on nyt ohi. Kaksi viikkoa meni nefrologian osastolla Izolan sairaalassa loppujen lopuksi aika nopeasti, ja ensi viikoksi siirryn uusien haasteiden pariin Valdoltran ortopediseen sairaalaan kirurgisen potilaan hoitotyön harjoitteluun. Onkin aika summata, mitä näistä parista viikosta jäi käteen.
Päällimmäisenä mieleen jäivät kommunikaation haasteet. Vaikka asia oli tietysti tiedossa etukäteen, minulle on kuitenkin loppujen lopuksi ollut yllätys, miten täydellisen avuton sitä hoitajana on, kun yhteistä kieltä potilaan kanssa ei ole. Suomessa kommunikaatio ja potilaan sanallinen ohjaus käy luontevasti siinä sivussa, eikä sitä juurikaan edes ajattele. Kotona voin kysellä potilaan vointia, ohjata häntä sanallisesti vaikkapa nousemaan seisomaan tai käymään makuulle, ja ymmärrän mitä hän kysyy ja kertoo. Täällä pienestäkin toimenpiteestä tai tapahtumasta muodostuu suuri ponnistus sekä hoitajalle että potilaalle, kun emme ymmärrä toisiamme.
Tarkoituksenani on toki yrittää opetella sloveenia pitkin matkaa. Näinä ensimmäisinä viikkoina kuitenkin uutta informaatiota on tullut siihen tahtiin, että aivot ovat jotenkin ylikuormittuneet, eikä vastaanottokyky ole paras mahdollinen. Jääköön tämä siis tulevien viikkojen haasteeksi. Eikä sitä paitsi ole paljon ideaa osata hienosti tiedustella potilaan vointia, jos ei ymmärrä sanaakaan siitä mitä hän vastaa...
Myös se, miten harva hoitajista puhuu englantia, on tullut minulle yllätyksenä. Nefrologian osastolla oli kaksi hoitajaa (tai oikeammin sairaanhoitaja ja fysioterapeutti), jotka puhuivat kanssani englantia. Luulenkin, että kyse on enemmänkin ujoudesta tai tottumattomuudesta kuin osaamattomuudesta. Minulle on kerrottu, että slovenialaisetkin ovat vaatimattomia kielitaitonsa suhteen, ja pelkäävät tekevänsä virheitä - juuri niin kuin suuri osa meistä suomalaisistakin. Slovenialaiset opiskelijapojat jopa kertoivat, että he voivat puhua englantia vain humalassa - niin tuttua! =)
Jokaisesta tilanteesta on kuitenkin selvitty - tavalla tai toisella - riippumatta eri osapuolien englannin kielen taidoista. Sairaalamaailmassa tämä vain harmittaa siksi, että varmaan 90% kaikesta informaatiosta menee minulta ohi korvien, sillä kaikki opiskelijoiden ohjaus on ainakin tähän mennessä tapahtunut sloveeniksi. Opiskelijatyöparini on tietenkin kääntänyt minulle osan, mutta loppua kohti sain sellaisen vaikutelman, että hän alkoi vähän "väsähtää" tulkin rooliinsa. Eihän se ole mikään ihmekään. Jouduin yhä useammin ja useammin kysymään, mitä jostakin aiheesta puhuttiin, ja kaikkea en tietenkään voinut edellyttää hänen kääntävän. Olo oli välillä siis aika ulkopuolinen.
Jakso painottui voimakkaasti perushoitoon. Koska kyseessä olivat ensimmäiset viikkoni slovenialaisen sairaanhoidon parissa, tämä oli toki tavallaan hyväkin asia. Olo oli kuitenkin välillä aika turhautunut, sillä tiesin että Suomessa olisin osannut hoitaa suurimman osan tilanteista itsenäisesti, mutta täällä en voinut itsenäisesti tehdä juuri mitään kielimuurin takia. Kerran pääsin kokeilemaan verinäytteen ottoa.
Myös muutamia mielenkiintoisia pieniä toimenpiteitä näin (pari keskuslaskimokatetrin laittoa sekä fistelin teon tulevalle dialyysipotilaalle). Mielenkiintoista oli myös päästä kokeilemaan toimivaa fisteliä potilaan käsivarressa; suonissa kävi uskomaton virtaus ja "surina! Toimenpiteet tehtiin mielenkiintoisesti hoitajien kanslian takahuoneessa. Minulla oli hyvää aikaa tarkkailla esimerkiksi aseptiikan toteutumista näiden pienten toimenpiteiden aikana. Yleensä kaksi "medium nursea" (lähihoitajaa) avusti lääkäriä toimenpiteiden aikana. Lääkäri ja toinen hoitaja pukeutuivat "steriileiksi", yksi hoitaja hääräsi hieman sivummalla tehdaspuhtaat käsineet kädessään. Kaikkien päässä oli kertakäyttöiset päähineet, mutta hoitajat jättivät etuhiukset muodikkaasti näkyville. Lisäksi toinen hoitaja ei peittänyt kasvosuojuksella nenäänsä lainkaan. He tekivät steriilin pöydän niin kuin se Suomessakin tehdään, lääkäri pesi toimenpidealueen ja peitti potilaan kankaisilla leikkausliinoilla. Hoitajien kännykät soivat silloin tällöin, ja he poistuivat välillä puhumaan puhelimeen. Pyrkimys oli ilmiselvästi korkeaan aseptiikan tasoon, ja pääosin se toteutuikin, mutta välillä joissain asioissa mielestäni hieman lipsuttiin. Toisaalta - enpä ole Suomessa koskaan vastaavaa tarkkailua tehnyt, vaihtelu on varmasti sielläkin suurta.
Tällä hetkellä minulla on sellainen tunne, että Suomessa olisin varmasti saanut harjoittelusta enemmän irti. Opiskelukavereiden juttuja kuunnellessa olen saanut sen kuvan, että he ovat sisätautiharjoittelussa päässeet tekemään yhtä sun toistakin. Ehkä se, mitä tästä todella jää käteen, kirkastuu todella vasta myöhemmin. Yritän paikkailla tilannetta lueskelemalla kirjallisuudesta asioista, joita osastolla kohtaan. Onneksi sisätautiharjoitteluakin on kuitenkin jäljellä vielä kolme viikkoa, ja ne teen toisella/toisilla osastoilla (en vielä tiedä millä). Ja Suomessa odottavat sitten suuntaavan vaiheen pitkät harjoittelut, joissa saa varmasti harjaantua yhdessä jos toisessakin asiassa.
Päällimmäisenä mieleen jäivät kommunikaation haasteet. Vaikka asia oli tietysti tiedossa etukäteen, minulle on kuitenkin loppujen lopuksi ollut yllätys, miten täydellisen avuton sitä hoitajana on, kun yhteistä kieltä potilaan kanssa ei ole. Suomessa kommunikaatio ja potilaan sanallinen ohjaus käy luontevasti siinä sivussa, eikä sitä juurikaan edes ajattele. Kotona voin kysellä potilaan vointia, ohjata häntä sanallisesti vaikkapa nousemaan seisomaan tai käymään makuulle, ja ymmärrän mitä hän kysyy ja kertoo. Täällä pienestäkin toimenpiteestä tai tapahtumasta muodostuu suuri ponnistus sekä hoitajalle että potilaalle, kun emme ymmärrä toisiamme.
Tarkoituksenani on toki yrittää opetella sloveenia pitkin matkaa. Näinä ensimmäisinä viikkoina kuitenkin uutta informaatiota on tullut siihen tahtiin, että aivot ovat jotenkin ylikuormittuneet, eikä vastaanottokyky ole paras mahdollinen. Jääköön tämä siis tulevien viikkojen haasteeksi. Eikä sitä paitsi ole paljon ideaa osata hienosti tiedustella potilaan vointia, jos ei ymmärrä sanaakaan siitä mitä hän vastaa...
Myös se, miten harva hoitajista puhuu englantia, on tullut minulle yllätyksenä. Nefrologian osastolla oli kaksi hoitajaa (tai oikeammin sairaanhoitaja ja fysioterapeutti), jotka puhuivat kanssani englantia. Luulenkin, että kyse on enemmänkin ujoudesta tai tottumattomuudesta kuin osaamattomuudesta. Minulle on kerrottu, että slovenialaisetkin ovat vaatimattomia kielitaitonsa suhteen, ja pelkäävät tekevänsä virheitä - juuri niin kuin suuri osa meistä suomalaisistakin. Slovenialaiset opiskelijapojat jopa kertoivat, että he voivat puhua englantia vain humalassa - niin tuttua! =)
Jokaisesta tilanteesta on kuitenkin selvitty - tavalla tai toisella - riippumatta eri osapuolien englannin kielen taidoista. Sairaalamaailmassa tämä vain harmittaa siksi, että varmaan 90% kaikesta informaatiosta menee minulta ohi korvien, sillä kaikki opiskelijoiden ohjaus on ainakin tähän mennessä tapahtunut sloveeniksi. Opiskelijatyöparini on tietenkin kääntänyt minulle osan, mutta loppua kohti sain sellaisen vaikutelman, että hän alkoi vähän "väsähtää" tulkin rooliinsa. Eihän se ole mikään ihmekään. Jouduin yhä useammin ja useammin kysymään, mitä jostakin aiheesta puhuttiin, ja kaikkea en tietenkään voinut edellyttää hänen kääntävän. Olo oli välillä siis aika ulkopuolinen.
Jakso painottui voimakkaasti perushoitoon. Koska kyseessä olivat ensimmäiset viikkoni slovenialaisen sairaanhoidon parissa, tämä oli toki tavallaan hyväkin asia. Olo oli kuitenkin välillä aika turhautunut, sillä tiesin että Suomessa olisin osannut hoitaa suurimman osan tilanteista itsenäisesti, mutta täällä en voinut itsenäisesti tehdä juuri mitään kielimuurin takia. Kerran pääsin kokeilemaan verinäytteen ottoa.
Myös muutamia mielenkiintoisia pieniä toimenpiteitä näin (pari keskuslaskimokatetrin laittoa sekä fistelin teon tulevalle dialyysipotilaalle). Mielenkiintoista oli myös päästä kokeilemaan toimivaa fisteliä potilaan käsivarressa; suonissa kävi uskomaton virtaus ja "surina! Toimenpiteet tehtiin mielenkiintoisesti hoitajien kanslian takahuoneessa. Minulla oli hyvää aikaa tarkkailla esimerkiksi aseptiikan toteutumista näiden pienten toimenpiteiden aikana. Yleensä kaksi "medium nursea" (lähihoitajaa) avusti lääkäriä toimenpiteiden aikana. Lääkäri ja toinen hoitaja pukeutuivat "steriileiksi", yksi hoitaja hääräsi hieman sivummalla tehdaspuhtaat käsineet kädessään. Kaikkien päässä oli kertakäyttöiset päähineet, mutta hoitajat jättivät etuhiukset muodikkaasti näkyville. Lisäksi toinen hoitaja ei peittänyt kasvosuojuksella nenäänsä lainkaan. He tekivät steriilin pöydän niin kuin se Suomessakin tehdään, lääkäri pesi toimenpidealueen ja peitti potilaan kankaisilla leikkausliinoilla. Hoitajien kännykät soivat silloin tällöin, ja he poistuivat välillä puhumaan puhelimeen. Pyrkimys oli ilmiselvästi korkeaan aseptiikan tasoon, ja pääosin se toteutuikin, mutta välillä joissain asioissa mielestäni hieman lipsuttiin. Toisaalta - enpä ole Suomessa koskaan vastaavaa tarkkailua tehnyt, vaihtelu on varmasti sielläkin suurta.
Tällä hetkellä minulla on sellainen tunne, että Suomessa olisin varmasti saanut harjoittelusta enemmän irti. Opiskelukavereiden juttuja kuunnellessa olen saanut sen kuvan, että he ovat sisätautiharjoittelussa päässeet tekemään yhtä sun toistakin. Ehkä se, mitä tästä todella jää käteen, kirkastuu todella vasta myöhemmin. Yritän paikkailla tilannetta lueskelemalla kirjallisuudesta asioista, joita osastolla kohtaan. Onneksi sisätautiharjoitteluakin on kuitenkin jäljellä vielä kolme viikkoa, ja ne teen toisella/toisilla osastoilla (en vielä tiedä millä). Ja Suomessa odottavat sitten suuntaavan vaiheen pitkät harjoittelut, joissa saa varmasti harjaantua yhdessä jos toisessakin asiassa.
maanantai 12. maaliskuuta 2012
Perushoitoa slovenialaisittain
Tällä kertaa aion tarinoida hieman siitä, miten potilaan perushoito sujuu slovenialaiseen malliin. Muistakaa kuitenkin, että minulla on kokemusta vain tästä yhdestä sairaalasta ja tästä yhdestä osastosta - mahdollisesti (todennäköisesti) käytännöt ovat erilaiset muualla. Sekin minulle varmasti tämän kolmen kuukauden aikana selviää.
Viikon verran on nyt työharjoittelua takana, ja meidän opiskelijoiden tehtävät nefrologian osastolla ovat tosiaan painottuneet aika lailla perushoitoon. Täällä on sellainen systeemi, että opiskelijat (meitä on tällä osastolla siis neljä - minä ja kolme slovenialaista) vastaavat itsenäisesti yhden potilashuoneen potilaista. Tai näin minulle alussa kerrottiin, mutta todellisuus vaikuttaa kuitenkin käytännössä toisenlaiselta. Opiskelijat kyllä vastaavat aamuvuorossa perushoidosta, tekevät aamupesut, petaavat sängyt ja avustavat potilaita ruokailuissa, mutta hoitajat tekevät lääkitykseen, haavanhoitoihin jne. liittyvät toimenpiteet, ja kaiken muunkin vähänkin vaativamman.
Aamulla ensimmäisenä mennään osaston varastoon, jossa kaikki tarvikkeet kaikkia huoneen potilaita varten kerätään valmiiksi kärryyn. Erityisesti puhtaita petivaatteita otetaan varastosta mukaan runsaasti. Kärryn kanssa huristellaan sitten potilashuoneeseen. Täällä oikeastaan kaikki potilaat pestään sänkyyn. Ainoastaan ne, jotka ovat riittävän hyväkuntoisia liikkuakseen ja toimiakseen täysin itsenäisesti, voivat mennä itsekseen vessaan pesulle. Kylpyhuone/WC on jokaisen huoneen yhteydessä, lisäksi käytävällä on vielä yhteinen isompi suihkutila, johon mahtuu vaikkapa suihkupaarien kanssa. Aamupesuissa käytetään saippuaa, mikä suomalaisittain katsottuna tuntuu aika hurjalta. En ole vielä selvittänyt, onko saippua sellaista, jota ei tarvitse huuhtoa pois iholta (kuten pesunesteet Suomessa), mutta ainakin se vaahtoaa ihan tavallisen saippuan malliin, ja sen käytön jälkeen potilaan iho "huuhdellaan" pelkässä vedessä kastelluilla pesulapuilla.
Melkein kaikki potilaat käyttävät avopaitoja, tai ainakin sellaisia perinteisen yöpaidan mallisia, hieman polven yläpuolelle ulottuvia lyhyehköjä "mekkoja". Ainoastaan hyväkuntoisimmilla potilailla (jotka liikuskelevat muuallakin kuin potilashuoneessa) saattaa olla omia aamutakkeja, pyjamia tai muita vaatteita. Päivävaatteita ei kellään ole erikseen, vaan samoissa vaatteissa ollaan koko ajan. Omille vaatteille on säilytyskaapit potilashuoneissa. Vaippoja olen tähän mennessä havainnut vain tasan yhtä laatua/kokoa - sitä käytetään siis kaikille. Käytössä olevat vuodesuojat ovat samanlaiset kuin Suomessa.
Potilaan intimiteettisuoja ei täällä mielestäni ole ihan sillä tasolla kuin Suomessa (toki Suomessakin sen taso vaihtelee paikasta toiseen). Huoneet ovat 2-5 hengen huoneita, ja minkäänlaisia sermejä tai muita näköesteitä ei ole käytössä. Aika usein huoneen ovikin saattaa unohtua auki hoitotoimenpiteiden ajaksi. Lisäksi sairaalan ulkopuolella tehdään jotain remonttia, ja rakennusmiehet juoksentelevat huoneiden parvekkeilla. Kuten tuolla alempana olevasta kuvasta näette, ikkunat ovat isot, ja parvekkeelta on tietenkin erittäin hyvä näkymä potilashuoneisiin.
Vuodevaatteiden kuntoon täällä kiinnitetään hurjan paljon huomiota. Hoitajat kunnostavat huolellisesti kaikki pedit yön jäljiltä. Kaikki vuodevaatteet, joissa on pieninkin tahra, vaihdetaan välittömästi. Myös potilaiden vaatteet vaihdetaan usein aamuisin, vaikka ne eivät olisikaan ollenkaan likaisen näköiset. Lisäksi lakanat suoristellaan huolellisesti aamuisin ja usein päivälläkin, kaikki rypyt oikaistaan ja roskat ja muruset poistetaan sängyistä. Petaamistyyli on täällä hieman erilainen kuin Suomessa, sitä näkyy hieman allaolevassa kuvassa (ainakin jos kuvan klikkaa isommaksi). Alimmaisena patjaa vasten on tietenkin tavallinen lakana, joka taitellaan kulmista huolellisesti patjan alle, juuri siihen malliin kuin meillekin on TAMKissa opetettu. Nostolakanana käytetään tavallista taiteltua aluslakanaa. Tyynyliinoja täällä käytetään, pussilakanoita sen sijaan ei. Potilaan ja täkin välissä on yksi tavallinen aluslakana, jolloin aluslakana ja täkki yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jonka alla potilas nukkuu. Kun potilas ei ole vuoteessaan, sänky avataan kuten kuvassa alla on tehty.
Todella monessa vuoteessa tällä osastolla on moderni decubitus-patja. Se on tietenkin hyvä asia, etenkin kun suomalaisittain katsottuna potilaita hoidetaan erittäin paljon sängyissä. Melkein kaikissa sängyissä on myös ns. apinakiikku, eräänlainen riippumispuu vuoteen pääpuolessa, jonka avulla potilas voi kohottautua vuoteessa ja esimerkiksi itse siirtyä kohti sängyn pääpuolta ilman, että hoitajien tarvitsee häntä nostaa. Muuten hoitokultturi vaikuttaa jossain määrin potilasta passivoivalta. Mummut, jotka Suomessa ilman muuta avustettaisiin aamulla vessaan pesuille, pestään ainakin tällä osastolla surutta sänkyyn. Heidän kasvonsakin pestään pesulapuilla heidän puolestaan, vaikka useimmilla on kaksi aivan hyvin toimivaa kättä. En ole ainakaan kuullut, että heillä olisi mitään liikkumisrajoituksia. Useimmat myös ruokailevat vuoteessa, parempikuntoisetkin potilashuoneessa olevan pöydän ääressä. Sanotaanko näin, että kuntouttava työote ei vielä ole päivän sana täällä. =)
Allaolevasta kuvasta näkyy hieman potilashuoneiden parveketta, sekä näkymää potilashuoneen ikkunasta. Jos katsoo vielä enemmän oikealle, näkee idyllisen Izolan kylän ja Välimeren. Isojen ikkunoiden haittapuoli on tietenkin se, että päivällä aurinko kääntyy paistamaan suoraan niistä sisään, ja iltapäivän alussa huoneissa alkaa olla aika lämmin.
Viikon verran on nyt työharjoittelua takana, ja meidän opiskelijoiden tehtävät nefrologian osastolla ovat tosiaan painottuneet aika lailla perushoitoon. Täällä on sellainen systeemi, että opiskelijat (meitä on tällä osastolla siis neljä - minä ja kolme slovenialaista) vastaavat itsenäisesti yhden potilashuoneen potilaista. Tai näin minulle alussa kerrottiin, mutta todellisuus vaikuttaa kuitenkin käytännössä toisenlaiselta. Opiskelijat kyllä vastaavat aamuvuorossa perushoidosta, tekevät aamupesut, petaavat sängyt ja avustavat potilaita ruokailuissa, mutta hoitajat tekevät lääkitykseen, haavanhoitoihin jne. liittyvät toimenpiteet, ja kaiken muunkin vähänkin vaativamman.
Aamulla ensimmäisenä mennään osaston varastoon, jossa kaikki tarvikkeet kaikkia huoneen potilaita varten kerätään valmiiksi kärryyn. Erityisesti puhtaita petivaatteita otetaan varastosta mukaan runsaasti. Kärryn kanssa huristellaan sitten potilashuoneeseen. Täällä oikeastaan kaikki potilaat pestään sänkyyn. Ainoastaan ne, jotka ovat riittävän hyväkuntoisia liikkuakseen ja toimiakseen täysin itsenäisesti, voivat mennä itsekseen vessaan pesulle. Kylpyhuone/WC on jokaisen huoneen yhteydessä, lisäksi käytävällä on vielä yhteinen isompi suihkutila, johon mahtuu vaikkapa suihkupaarien kanssa. Aamupesuissa käytetään saippuaa, mikä suomalaisittain katsottuna tuntuu aika hurjalta. En ole vielä selvittänyt, onko saippua sellaista, jota ei tarvitse huuhtoa pois iholta (kuten pesunesteet Suomessa), mutta ainakin se vaahtoaa ihan tavallisen saippuan malliin, ja sen käytön jälkeen potilaan iho "huuhdellaan" pelkässä vedessä kastelluilla pesulapuilla.
Melkein kaikki potilaat käyttävät avopaitoja, tai ainakin sellaisia perinteisen yöpaidan mallisia, hieman polven yläpuolelle ulottuvia lyhyehköjä "mekkoja". Ainoastaan hyväkuntoisimmilla potilailla (jotka liikuskelevat muuallakin kuin potilashuoneessa) saattaa olla omia aamutakkeja, pyjamia tai muita vaatteita. Päivävaatteita ei kellään ole erikseen, vaan samoissa vaatteissa ollaan koko ajan. Omille vaatteille on säilytyskaapit potilashuoneissa. Vaippoja olen tähän mennessä havainnut vain tasan yhtä laatua/kokoa - sitä käytetään siis kaikille. Käytössä olevat vuodesuojat ovat samanlaiset kuin Suomessa.
Potilaan intimiteettisuoja ei täällä mielestäni ole ihan sillä tasolla kuin Suomessa (toki Suomessakin sen taso vaihtelee paikasta toiseen). Huoneet ovat 2-5 hengen huoneita, ja minkäänlaisia sermejä tai muita näköesteitä ei ole käytössä. Aika usein huoneen ovikin saattaa unohtua auki hoitotoimenpiteiden ajaksi. Lisäksi sairaalan ulkopuolella tehdään jotain remonttia, ja rakennusmiehet juoksentelevat huoneiden parvekkeilla. Kuten tuolla alempana olevasta kuvasta näette, ikkunat ovat isot, ja parvekkeelta on tietenkin erittäin hyvä näkymä potilashuoneisiin.
Vuodevaatteiden kuntoon täällä kiinnitetään hurjan paljon huomiota. Hoitajat kunnostavat huolellisesti kaikki pedit yön jäljiltä. Kaikki vuodevaatteet, joissa on pieninkin tahra, vaihdetaan välittömästi. Myös potilaiden vaatteet vaihdetaan usein aamuisin, vaikka ne eivät olisikaan ollenkaan likaisen näköiset. Lisäksi lakanat suoristellaan huolellisesti aamuisin ja usein päivälläkin, kaikki rypyt oikaistaan ja roskat ja muruset poistetaan sängyistä. Petaamistyyli on täällä hieman erilainen kuin Suomessa, sitä näkyy hieman allaolevassa kuvassa (ainakin jos kuvan klikkaa isommaksi). Alimmaisena patjaa vasten on tietenkin tavallinen lakana, joka taitellaan kulmista huolellisesti patjan alle, juuri siihen malliin kuin meillekin on TAMKissa opetettu. Nostolakanana käytetään tavallista taiteltua aluslakanaa. Tyynyliinoja täällä käytetään, pussilakanoita sen sijaan ei. Potilaan ja täkin välissä on yksi tavallinen aluslakana, jolloin aluslakana ja täkki yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jonka alla potilas nukkuu. Kun potilas ei ole vuoteessaan, sänky avataan kuten kuvassa alla on tehty.
 |
| Potilasvuode |
Allaolevasta kuvasta näkyy hieman potilashuoneiden parveketta, sekä näkymää potilashuoneen ikkunasta. Jos katsoo vielä enemmän oikealle, näkee idyllisen Izolan kylän ja Välimeren. Isojen ikkunoiden haittapuoli on tietenkin se, että päivällä aurinko kääntyy paistamaan suoraan niistä sisään, ja iltapäivän alussa huoneissa alkaa olla aika lämmin.
 | |
| Osaston käytävää |
 |
| Sairaalan pääsisäänkäynti |
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
Tunteiden vuoristorataa
Työharjoittelua on takana nyt kolme päivää, ja kaikki päivät ovat olleet varsin erilaisia. Ensimmäinen päivä meni vain ihmetellessä ja seuraillessa (tietysti ihmettely ja seurailu on jatkunut seuraavinakin päivinä). Toisena päivänä iski epätoivo: kaikki tuntui olevan päin mäntyä, eikä mikään tuntunut onnistuvan. Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen ja löytää tarvittaessa uusia ajattelutapoja aika nopeasti. Kolmas päivä oli taas edellistä paljon seesteisempi. Tänään jaksoin itsekin olla aktiivisempi, ja esimerkiksi kysellä enemmän osaston toiminnasta.
Suurin syy epätoivoon oli täällä harjoittelussa noudatettava työaika. Suomessahan työharjoittelussa tehdään noin 8-tuntista päivää, mutta täällä paikalliset opiskelijat ovat työharjoittelussa vain 6 h päivässä. Kuten aikaisemmin kerroin, täällä ulkomaalainen harjoittelija muodostaa työparin paikallisen opiskelijan kanssa. Syy slovenialaisten opiskelijoiden lyhyempiin harjoittelupäiviin on se, että heillä on vielä iltapäivällä (esim. klo 15-17) teoriaopetusta koulun tiloissa. Eli koska he ovat osastolla vain 6 h päivässä, en minäkään voi olla pidempään... Ja tästä oletettavasti aiheutuu vaikeuksia, kun palaan kotiin. Voisin kuvitella, ettei opintopisteitä irtoa normaaliin tapaan, jos harjoittelua on kuukaudessa 160 tunnin sijasta 120 tuntia.
Tämä aiheutti eilen aikamoista ahdistusta, mutta sitten ajattelin, että mitä hittoa... Teen täällä sen verran tunteja kuin on mahdollista, ja tarkastelen tilannetta uudelleen kun palaan Suomeen. Maassa maan tavalla. Jos minun on tehtävä lisää harjoittelua Suomessa, sitten teen lisää. Minulla on täällä jo yksi ylimääräinen työviikko (sisätautipotilaan hoitotyön harjoittelua 5 viikkoa), jolla on tarkoitus korvata puuttuvia tunteja. Lisäksi ymmärsin, että täällä voidaan tarvittaessa suhtautua työvuorolistan tuntimerkintöihin tietyllä joustavuudella, ja se aiheutti tilanteeseen lisää sekavuutta. Se ei kuitenkaan mitenkään tunnu oikealta tavalta selvittää tätä asiaa.
Eli katsotaan tätä tuntiasiaa uudelleen, kun palaan koti-TAMKiin. Olisin vain toivonut, että olisin saanut lyhyemmistä työpäivistä tiedon etukäteen, niin olisin säästynyt ainakin henkilökohtaiselta mielipahalta. Täällä päässä nimittäin oli tiedossa se, että Suomessa harjoittelemme 8 h päivässä, ja se luvattiin jotenkin järjestää myös täällä. Nyt kyllä ymmärrän, että minun on oikeastaan mahdotonta olla osastolla, jos "buddyni" (paikallinen opiskelijatyöparini) ei ole paikalla - niin harvat hoitajat tai potilaat ainakaan tällä osastolla puhuvat englantia.
No, kun sain työvuorokriisin selvitettyä omassa päässäni, pystyin taas keskittymään työharjoitteluun paljon rauhallisemmalla mielellä. Osasto, jolla työskentelen, osoittautui todellakin munuaistautien osastoksi. Munuaistauteihin tutustuminen on toistaiseksi kuitenkin vielä jäänyt katetripussin tyhjentämisen tasolle, sillä hommamme ovat näinä kolmena päivänä olleen lähes pelkkää perushoitoa. Ei ihan sitä, mitä sisätautiharjoittelulta odotin, mutta toisaalta voi olla hyvä perehtyä tähän asiaan uudessa toimintaympäristössä ihan ensimmäisenä. Ja tämä periodi kestää minun osaltani vain kaksi viikkoa, sen jälkeen siirryn hetkeksi Valdoltran ortopediseen sairaalaan Ankaranissa. Slovenialaisten opiskelijoiden tilanne on huonompi. He ovat osastolla yhteensä kuusi, seitsemän viikkoa, eikä heille tule enää koskaan tämän jälkeen sisätautien harjoittelua, sillä täällä ei käsittääkseni ole sellaisia suuntautumisopintoja kuin meillä.
Sairaanhoito-oppilaitos sijaitsee oikeastaan samassa rakennuksessa sairaalan kanssa. Koululla on hyvin modernit tilat teorialuokkineen, kirjastoineen ja harjoitusluokkineen - aikamoinen vastakohta sairaalan vanhanaikaisille tiloille. Opiskelijoiden määrää en ole vielä selvittänyt, mutta huomattavan suuri osa heistä (ainakin Suomeen verrattuna) näyttää olevan miehiä. Sairaanhoitajan koulutus kestää täällä 3 vuotta, ja sen päälle tehdään opinnäytetyö, joten opinnot ovat käsittääkseni suunnilleen samanlaajuiset kuin meillä Suomessa. Ymmärtääkseni samassa koulussa koulutetaan nykyään myös ravitsemusterapeutteja, joiden opinnot ovat 180 opintopisteen laajuiset.
Viereisessä rakennuksessa sijaitsee "medical school", jossa koulutetaan suomalaisia lähihoitajia vastaavia terveydenhuollon ammattilaisia. Täällä heitä kutsutaan nimellä "medium nurse". Sairaanhoitaja on täällä englanniksi "registered nurse" tai "degree nurse". Hämmentävää on, että tuossa lähihoitajakoulussa koulupäivä alkaa jo noin klo 7! Siksi aamubussi sairaalalle on niin täynnä nuoria, että jäin tänäänkin kaksi kertaa ovien väliin.
Raportoitavaa olisi paljonkin, mutta nyt on aika painua pehkuihin, sillä työharjoittelu on lyhyemmistä työpäivistä huolimatta henkisesti erittäin raskasta. Koko ajan pitää olla ikään kuin tuntosarvet koholla, koska sanallinen kommunikointi ei olekaan niin helppoa. Olenkin ollut hyvin väsynyt koko viikon. Nukkumaan täällä tulee mentyä klo 21-22, ja muutamana päivänä aikaisemminkin. Muutamana yönä on nyt ollut rauhallisempaakin, toivotaan että hyvä onni jatkuu... Kirjoittelen taas pian lisää hoitotyöstä täällä Sloveniassa.
Suurin syy epätoivoon oli täällä harjoittelussa noudatettava työaika. Suomessahan työharjoittelussa tehdään noin 8-tuntista päivää, mutta täällä paikalliset opiskelijat ovat työharjoittelussa vain 6 h päivässä. Kuten aikaisemmin kerroin, täällä ulkomaalainen harjoittelija muodostaa työparin paikallisen opiskelijan kanssa. Syy slovenialaisten opiskelijoiden lyhyempiin harjoittelupäiviin on se, että heillä on vielä iltapäivällä (esim. klo 15-17) teoriaopetusta koulun tiloissa. Eli koska he ovat osastolla vain 6 h päivässä, en minäkään voi olla pidempään... Ja tästä oletettavasti aiheutuu vaikeuksia, kun palaan kotiin. Voisin kuvitella, ettei opintopisteitä irtoa normaaliin tapaan, jos harjoittelua on kuukaudessa 160 tunnin sijasta 120 tuntia.
Tämä aiheutti eilen aikamoista ahdistusta, mutta sitten ajattelin, että mitä hittoa... Teen täällä sen verran tunteja kuin on mahdollista, ja tarkastelen tilannetta uudelleen kun palaan Suomeen. Maassa maan tavalla. Jos minun on tehtävä lisää harjoittelua Suomessa, sitten teen lisää. Minulla on täällä jo yksi ylimääräinen työviikko (sisätautipotilaan hoitotyön harjoittelua 5 viikkoa), jolla on tarkoitus korvata puuttuvia tunteja. Lisäksi ymmärsin, että täällä voidaan tarvittaessa suhtautua työvuorolistan tuntimerkintöihin tietyllä joustavuudella, ja se aiheutti tilanteeseen lisää sekavuutta. Se ei kuitenkaan mitenkään tunnu oikealta tavalta selvittää tätä asiaa.
Eli katsotaan tätä tuntiasiaa uudelleen, kun palaan koti-TAMKiin. Olisin vain toivonut, että olisin saanut lyhyemmistä työpäivistä tiedon etukäteen, niin olisin säästynyt ainakin henkilökohtaiselta mielipahalta. Täällä päässä nimittäin oli tiedossa se, että Suomessa harjoittelemme 8 h päivässä, ja se luvattiin jotenkin järjestää myös täällä. Nyt kyllä ymmärrän, että minun on oikeastaan mahdotonta olla osastolla, jos "buddyni" (paikallinen opiskelijatyöparini) ei ole paikalla - niin harvat hoitajat tai potilaat ainakaan tällä osastolla puhuvat englantia.
No, kun sain työvuorokriisin selvitettyä omassa päässäni, pystyin taas keskittymään työharjoitteluun paljon rauhallisemmalla mielellä. Osasto, jolla työskentelen, osoittautui todellakin munuaistautien osastoksi. Munuaistauteihin tutustuminen on toistaiseksi kuitenkin vielä jäänyt katetripussin tyhjentämisen tasolle, sillä hommamme ovat näinä kolmena päivänä olleen lähes pelkkää perushoitoa. Ei ihan sitä, mitä sisätautiharjoittelulta odotin, mutta toisaalta voi olla hyvä perehtyä tähän asiaan uudessa toimintaympäristössä ihan ensimmäisenä. Ja tämä periodi kestää minun osaltani vain kaksi viikkoa, sen jälkeen siirryn hetkeksi Valdoltran ortopediseen sairaalaan Ankaranissa. Slovenialaisten opiskelijoiden tilanne on huonompi. He ovat osastolla yhteensä kuusi, seitsemän viikkoa, eikä heille tule enää koskaan tämän jälkeen sisätautien harjoittelua, sillä täällä ei käsittääkseni ole sellaisia suuntautumisopintoja kuin meillä.
Sairaanhoito-oppilaitos sijaitsee oikeastaan samassa rakennuksessa sairaalan kanssa. Koululla on hyvin modernit tilat teorialuokkineen, kirjastoineen ja harjoitusluokkineen - aikamoinen vastakohta sairaalan vanhanaikaisille tiloille. Opiskelijoiden määrää en ole vielä selvittänyt, mutta huomattavan suuri osa heistä (ainakin Suomeen verrattuna) näyttää olevan miehiä. Sairaanhoitajan koulutus kestää täällä 3 vuotta, ja sen päälle tehdään opinnäytetyö, joten opinnot ovat käsittääkseni suunnilleen samanlaajuiset kuin meillä Suomessa. Ymmärtääkseni samassa koulussa koulutetaan nykyään myös ravitsemusterapeutteja, joiden opinnot ovat 180 opintopisteen laajuiset.
Viereisessä rakennuksessa sijaitsee "medical school", jossa koulutetaan suomalaisia lähihoitajia vastaavia terveydenhuollon ammattilaisia. Täällä heitä kutsutaan nimellä "medium nurse". Sairaanhoitaja on täällä englanniksi "registered nurse" tai "degree nurse". Hämmentävää on, että tuossa lähihoitajakoulussa koulupäivä alkaa jo noin klo 7! Siksi aamubussi sairaalalle on niin täynnä nuoria, että jäin tänäänkin kaksi kertaa ovien väliin.
Raportoitavaa olisi paljonkin, mutta nyt on aika painua pehkuihin, sillä työharjoittelu on lyhyemmistä työpäivistä huolimatta henkisesti erittäin raskasta. Koko ajan pitää olla ikään kuin tuntosarvet koholla, koska sanallinen kommunikointi ei olekaan niin helppoa. Olenkin ollut hyvin väsynyt koko viikon. Nukkumaan täällä tulee mentyä klo 21-22, ja muutamana päivänä aikaisemminkin. Muutamana yönä on nyt ollut rauhallisempaakin, toivotaan että hyvä onni jatkuu... Kirjoittelen taas pian lisää hoitotyöstä täällä Sloveniassa.
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Ensimmäisiä vaikutelmia sairaalasta
Ensimmäinen harjoittelupäivä Izolan sairaalassa on nyt takana. Ei edes jännittänyt etukäteen, viime yönä nukuin (korvatulppien avulla... sattuneesta syystä) aika hyvin. Jotenkin täällä on nyt huomannut sen, ettei mitään tarvitse jännittää - kaikki järjestyy tavalla tai toisella.
Aloitan työharjoitteluni täällä sisätautien hoitotyön harjoittelulla. Täällä on tapana, että ulkomaalainen opiskelija työskentelee yhdessä paikallisen opiskelijan kanssa. Luonnollisesti osastolla on olemassa myös hoitajaohjaaja; minulle jäi vaan vielä tänään epäselväksi se, kuka hän mahtoi olla. Minun opiskelijatyöparini on ainakin tällä erää Elena, joka osoittautuikin varsin mukavaksi ja avuliaaksi ihmiseksi. Tämän opiskelijatyöparin on tietenkin tarkoitus helpottaa kommunikaatiota. Tarpeeseen se tuleekin, sillä huomasin jo tänään, että on todella erikoista työskennellä potilaan kanssa, kun yhteistä kieltä ei ole.
Hoitotyön puitteet ovat Izolan sairaalassa ehkä hieman vanhanaikaiset Suomeen verrattuna, mutta hoitotyön toteutus näyttää ainakin tämän päivän perusteella suunnilleen samanlaiselta. Käsidesiä löytyy lähes jokaisen sängyn päädystä, ja kyllä sitä nähdäkseni myös käytettiin suunnilleen samaan malliin kuin Suomessakin - desinfioinnin tyyli vaihtelee hoitajakohtaisesti. Potilashuoneet olivat kahden tai viiden hengen huoneita. Lisäksi osastolla oli kanslia, huuhteluhuone, keittiö, suihkutilat ja varastoja, juuri niin kuin Suomessakin.
Potilaat, joita tänään hoidimme, olivat vanhuksia - minulla on sellainen kuvitelma, että tämä osasto, jolla nyt harjoittelen, on erikoistunut munuaispotilaiden hoitoon. Voi kuitenkin olla, että erehdyn tässä, sillä kuten voitte kuvitella, ensimmäinen päivä oli ihmettelyä täynnä. Tämänpäiväiset työtehtävämme koskivat potilaan perushoitoa, näytteiden ottoa ja antibioottien laimentamista, letkuttamista ja tiputtamista. Koska potilastietoihinkaan ei tänään perehdytty, jäi osaston toiminnan kokonaiskuva tänään vielä hieman hataraksi.
Meitä opiskelijoita osastolla on neljä; kaksi slovenialaista miesopiskelijaa, Elena ja minä. Kaikki opiskelijat olivat hyvin kiinnostuneita Suomesta ja suomalaisista. He kyselivät paljon mm. Suomen koulutusjärjestelmästä, hintatasosta, palkoista, kielestä jne. Mielestäni sain sairaalassa tänään hyvän vastaanoton, ja menen hyvillä mielin sinne huomennakin.
Aloitan työharjoitteluni täällä sisätautien hoitotyön harjoittelulla. Täällä on tapana, että ulkomaalainen opiskelija työskentelee yhdessä paikallisen opiskelijan kanssa. Luonnollisesti osastolla on olemassa myös hoitajaohjaaja; minulle jäi vaan vielä tänään epäselväksi se, kuka hän mahtoi olla. Minun opiskelijatyöparini on ainakin tällä erää Elena, joka osoittautuikin varsin mukavaksi ja avuliaaksi ihmiseksi. Tämän opiskelijatyöparin on tietenkin tarkoitus helpottaa kommunikaatiota. Tarpeeseen se tuleekin, sillä huomasin jo tänään, että on todella erikoista työskennellä potilaan kanssa, kun yhteistä kieltä ei ole.
Hoitotyön puitteet ovat Izolan sairaalassa ehkä hieman vanhanaikaiset Suomeen verrattuna, mutta hoitotyön toteutus näyttää ainakin tämän päivän perusteella suunnilleen samanlaiselta. Käsidesiä löytyy lähes jokaisen sängyn päädystä, ja kyllä sitä nähdäkseni myös käytettiin suunnilleen samaan malliin kuin Suomessakin - desinfioinnin tyyli vaihtelee hoitajakohtaisesti. Potilashuoneet olivat kahden tai viiden hengen huoneita. Lisäksi osastolla oli kanslia, huuhteluhuone, keittiö, suihkutilat ja varastoja, juuri niin kuin Suomessakin.
Potilaat, joita tänään hoidimme, olivat vanhuksia - minulla on sellainen kuvitelma, että tämä osasto, jolla nyt harjoittelen, on erikoistunut munuaispotilaiden hoitoon. Voi kuitenkin olla, että erehdyn tässä, sillä kuten voitte kuvitella, ensimmäinen päivä oli ihmettelyä täynnä. Tämänpäiväiset työtehtävämme koskivat potilaan perushoitoa, näytteiden ottoa ja antibioottien laimentamista, letkuttamista ja tiputtamista. Koska potilastietoihinkaan ei tänään perehdytty, jäi osaston toiminnan kokonaiskuva tänään vielä hieman hataraksi.
Meitä opiskelijoita osastolla on neljä; kaksi slovenialaista miesopiskelijaa, Elena ja minä. Kaikki opiskelijat olivat hyvin kiinnostuneita Suomesta ja suomalaisista. He kyselivät paljon mm. Suomen koulutusjärjestelmästä, hintatasosta, palkoista, kielestä jne. Mielestäni sain sairaalassa tänään hyvän vastaanoton, ja menen hyvillä mielin sinne huomennakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)