Teho-osastolla

Vaikka täällä blogissani on viime aikoina ollut lähinnä matkailujuttuja, hoitotyön harjoittelu on silti edelleen käynnissä. Sain sisätautipotilaan hoitotyön harjoittelun valmiiksi loman jälkeen, ja nyt olen parisen viikkoa harjoitellut kirurgisen potilaan hoitotyötä Izolan sairaalan kirurgisella teho-osastolla. Tätä jaksoa kestää vielä ensi viikon ajan - perjantaina 1.6. matkustan vihdoin kotiin!

Sisätautiharjoittelun jälkeen fiilikset työharjoittelun suhteen olivat aika matalalla. En oikeastaan osaa juuri nyt sanoa, mitä jakson aikana opin. Päivät gastroenterologisella osastolla olivat lyhyitä, juuri kukaan hoitajista ei puhunut englantia, tehtävää opiskelijoille oli vähän, ja ne vähäisetkin tehtävät olivat lähinnä perushoitoa, ... Opiskelijatoverinikaan eivät vaikuttaneet järin motivoituneilta. Onneksi ymmärrän nykyään hieman sloveenia, ja osaan myös jo varsin hyvin päätellä ja aavistaa mitä milloinkin tapahtuu - ilman näitä taitoja olisin ollut tässä harjoittelussa todella kujalla.

Kun aloitin tämän viimeisen harjoittelujaksoni teho-osastolla, odotukset olivat kaikesta huolimatta aika korkealla. Ensimmäiset päivät olivatkin varsin mielenkiintoisia, ja tunsin, että vihdoinkin saan oppia ja ohjausta. Potilaiden taustat ja tarinat olivat mielenkiintoisia, ja osastolla oli paljon uutta opeteltavaa. Parasta oli se, että olin ainoa opiskelija osastolla. En siis jäänyt kenenkään "varjoon", vaan tunsin olevani täysivaltainen jäsen tässä työyhteisössä. Osaston hoitajat olivat pääasiassa melko nuoria, joten lähes jokainen puhui englantia ainakin auttavasti. Alkuun sainkin harjoitella kaikenlaista mielenkiintoista kuten vaikkapa trakeostomoidun potilaan hoitoa ja parenteraalisen ravitsemuksen toteutusta. Mikä mukavinta, sain tehdä ja kokeilla itse monenlaista: juuri niitä käytännön taitoja, joiden harjoittelemista olen kaivannut. Sain lisäksi sen käsityksen, että hoitajistakin oli mielekästä esitellä minulle työtään.Osaston ilmapiiri oli varsin myönteinen, ja tunsin olevani tervetullut ja tulevani huomioiduksi.

Sitten osastolle ilmestyikin kaksi muutakin opiskelijaa, ja pettymyksekseni sain huomata, että pikkuhiljaa asiat asettuivat takaisin vanhoihin tuttuihin uomiinsa. Parina päivänä on nyt taas ollut sellaista, että joudun kysymään ihan kaiken, muuten tietoa ei englanniksi oikeastaan tule. Se on sanomattoman turhauttavaa. Keskustelut käydään sloveeniksi; hoitajat keskittyvät puhumaan slovenialaisille opiskelijoille ja välillä näyttää siltä, etteivät he aina edes muista, etten minä ymmärrä.

Eilen oli sellainen tilanne, että osastolle saapui huonokuntoinen iäkäs nainen, jonka tila oli jopa minunkin nähdäkseni aika epävakaan oloinen. Hoitajat ja lääkäri työskentelivät naisen ympärillä tunteja ennen kuin hänen tilansa saatiin vakautettua. Potilas intuboitiin, hänen verenpaineensa oli hyvin matala, ultraääntä käytettiin monta kertaa, muutenkin oli touhua ja tohinaa melkein Teho-osasto -sarjan malliin... Koko tilanne oli uhkaavan oloinen. Me opiskelijat seurasimme vierestä hoitohenkilökunnan työskentelyä. Slovenialaiset opiskelijat saivat tietenkin tietoa tilanteesta hoitohenkilökunnan keskusteluista ja potilasasiakirjoista, mutta minä luonnollisestikaan en. Opiskelijat eivät osanneet kertoa minulle, miksi nainen oli osastolle tullut (he eivät juuri puhu englantia), ja hoitajat olivat niin kiireisiä, etten halunnut kesken kaiken häiritä heitä. Kun tilanne rauhoittui, meille sanottiin vain, että voimme nyt mennä kotiin. Jäin siis täysin epätietoiseksi siitä, mistä koko hommassa oli kysymys. En ole koko aikana täällä ollessani tuntenut itseäni niin ulkopuoliseksi kuin eilen tuossa tilanteessa tunsin.

Kolme kuukautta työharjoittelua putkeen voisi olla rankka kokemus kotimaassakin. Täytyy siis sanoa, että nyt voimavarat alkavat olla aika vähissä - kotiinpaluu ei voi nyt tulla riittävän pian. Toivon nyt vain, että nämä viimeiset päivät työharjoittelussa olisivat mahdollisimman mukavia ja mielenkiintoisia, ettei koko hommasta jäisi karvasta makua suuhun.