Matkapäiväkirjani Sairaanhoitajaliiton sivuilla

Pitelen pienimuotoista matkapäiväkirjaa myös Sairaanhoitajaliitolle, johon kuulun opiskelijajäsenenä. Matkapäiväkirjaani voit halutessasi lueskella täällä. Sitä päivitetään noin parin viikon välein.

Sarajevon nähtävyyksiä

Bosnia-Hertsegovina on valtio Balkanin niemimaalla. Siellä on yhteensä noin 4 600 000 asukasta. Väestö koostuu pääasiassa kolmesta eri kansallisuudesta: bosniakeista (48 %), serbeistä (37 %) ja kroaateista (14 %). Suurin osa väestöstä kutsuu kuitenkin itseään bosnialaisiksi. Maan viralliset kielet ovat bosnia, kroatia ja serbia. Maassa vaikuttaa myös kolme vahvaa uskontoa: bosniakit ovat muslimeja, serbit ortodokseja ja kroaatit katolisia. Maassa on jopa kolme presidenttiä: yksi bosniakki, yksi serbi ja yksi kroaatti. Kukin heistä toimii valtionpäämiehenä vuorotellen kahdeksan kuukautta kerrallaan. Maan valuuttayksikkö on Bosnia-Hertsegovinan vaihdettava markka konvertibilna marka (lyhenne BAM tai KM). Yksi euro on suunnilleen kaksi markkaa.

1400-luvulla itsenäisestä Bosniasta tuli osa Osmanien valtakuntaa. Tältä ajalta on perua islaminuskon vankka asema alueella vielä nykyäänkin. 1900-luvun alussa maa liitettiin Itävalta-Unkarin kuningaskuntaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alueesta tuli osa Jugoslaviaa. Bosnia-Hertsegovina itsenäistyi Jugoslaviasta huhtikuussa 1992 verisen sisällissodan saattelemana.

Sarajevo on Bosnia-Hertsegovinan pääkaupunki. Siellä on noin 430 000 asukasta. Kaupunki sijaitsee laaksossa lähes kokonaan vuorten ympäröimänä. Sarajevossa muslimit, ortodoksit, katoliset ja juutalaiset elävät rinta rinnan - siksi Sarajevoa on joskus kutsuttu Euroopan Jerusalemiksi. Sarajevo on ollut vuosien saatossa monenlaisten merkittävien tapahtumien näyttämönä. Kesäkuussa 1914 Gavrilo Princip murhasi Sarajevossa Itävalta-Unkarin kruununperijän Franz Ferdinandin ja hänen vaimonsa kreivitär Sophien. Tätä tapahtumaa kutsutaan nykyään nimellä "Sarajevon laukaukset". Siitä sai alkunsa tapahtumasarja, joka johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Sarajevossa järjestettiin talviolympialaiset vuonna 1984.1990-luvun alkupuolella Bosnian sodan aikana Sarajevon kaupunki oli piiritettynä uskomattomat neljä vuotta.

Hotellini sijaitsi ihanteellisesti aivan Sarajevon vanhan kaupungin laitamilla. Vanhaa kaupunkia kutsutaan nimellä Baščaršija. Kävelin siellä paljon niiden parin päivän aikana, jotka kaupungissa vietin. Vanhassa kaupungissa olikin paljon nähtävää ja ihmeteltävää: ihmisiä, ravintoloita, museoita, eri uskontojen kirkkoja, matkamuistokojuja, leipomoja... Lisäksi löysin pienen yksityisen "turisti-infon", joka karttojen ja matkamuistojen ohella myi erilaisia opastettuja retkiä Sarajevoon ja sen lähiympäristöön. Mukava yllätys oli se, että muutamia retkiä oli tarjolla jo nyt päivittäin, vaikka paras turistisesonki ei tietenkään ollut vielä alkanut (tosin kaupungissa oli mielestäni aika paljon turisteja jo nyt). Osallistuin kahdelle retkelle: 2,5 h mittainen kiertokävely Sarajevon tärkeimpiä nähtävyyksiä katsellen maksoi 17 euroa, ja retki Sarajevon "Toivon tunnelille" 12 euroa (siitä erillinen postaus myöhemmin).

Tässä kuvia vanhasta kaupungista:

Vanhaa kaupunkia

Moskeija

Sebilj-lähde

Vanhassa kaupungissa kaupusteltiin jos jonkinlaista tavaraa. Tyypillisiä täällä turisteille kaupiteltavia matkamuistoja ovat kupariset teeastiastot ja kannut sekä muut astiat, jotka olivat hyvin kauniita. Puotien omistajat tehdä kilkuttelivat niitä siinä samalla kaupustellessaan ohikulkijoille tavaroitaan. Hintoja en tosin tullut vilkaisseeksi. Lisäksi myynnissä oli kaikenlaista muutakin matkamuistoa ja mm. todella kauniita ja värikkäitä tekstiilejä, joilla hotellihuoneenikin oli sisustettu. Onneksi olen vähän huono shoppailemaan... =) Oppaan kertoman mukaan Silkkitietä myöten on aikoinaan Sarajevoonkin päätynyt kaikenlaista tavaraa myytäväksi ja ostettavaksi, ja kaupankäynnillä oli selvästi täällä pitkät perinteet. Mukavaa oli kuitenkin se, ettei kukaan nykinyt hihasta eikä yrittänyt pakolla myydä mitään, vaan aika rauhassa sai katsella ja tehdä ostopäätöksen.

Mies nimeltä Gazi Husrev-bey taitaa olla Sarajevon suurin hyväntekijä kautta aikojen. Hän eli vuosina 1480-1541. Tämä ylhäistä syntyperää oleva sulttaanin pojanpoika oli taitava sotastrategi ja niin kyvykäs henkilö, että sai jo melko nuorena miehenä hallittavakseen Ottomaanien imperiumiin kuuluvan Bosnian provinssin. Oppaan kertoman mukaan esimerkiksi monet nykyaikaankin säilyneistä lainsäädännön periaatteista pohjautuvat tämän miehen laatimiin säännöksiin (mm. lait aseenkantoluvista). Lisäksi hän säätiöi suunnattoman omaisuutensa Sarajevon kaupungin hyväksi, ja siitä hyötyvät vielä nykyäänkin esimerkiksi vanhan kaupungin kauppiaat halvempien vuokrien muodossa. Gazi Husrev-bey arvosti koulutusta, ja rahoitti mm. kaupungin yliopiston toiminnan. Näkyvin merkki kaupunkikuvassa hänestä on Gazi Husrev-beyn moskeija, joka valmistui vuonna 1531. Bosnian sodan aikana se kärsi huomattavia vahinkoja (kuten lähes kaikki muutkin kaupungin rakennukset), mutta se restauroitiin ulkomaisen avun turvin jo vuonna 1996. Moskeijaa pidetään yhtenä merkittävimmistä Ottomaanien arkkitehtuurin taidonnäytteistä koko maailmassa. Minareeteista kaikuvia rukouskutsujakin pääsin silloin tällöin kuulemaan.

Moskeijan sisäänkäynti

Moskeijan etupihalta

Moskeijan edustalla olevaan suihkukaivoon liittyy eräs mielenkiintoinen tarina. Opas kertoi, että samasta bosnialaisesta marmorista, josta suihkukaivon alaosa on tehty, on rakennettu myös Valkoinen Talo (tai osia siitä) ja ehkä jopa Taj Mahal Intiassa. Yläosassa käytetystä Bosnian vaahterasta on kuulemma tehty esimerkiksi maailmankuuluja Stradivarius-viuluja sekä paaluja, joiden varaan Venetsian rakennuksia on aikanaan rakennettu. En tiedä miten suuri osa tästä on totta, mutta kiehtova tarina joka tapauksessa. =)

Suihkukaivo moskeijan edustalla

Kristinuskoa puolestaan edustaa kaupungissa Jeesuksen Pyhän Sydämen katedraali. Se valmistui vuonna 1889. Kirkon sisällä on nähtävissä hienoa lasitaidetta. Ulkopuolella kirkon kivijalassa on puolestaan vieläkin näkyvillä Bosnian sodan aikaisten pommitusten ja ammuskelun jälkiä.

Jeesuksen Pyhän sydämen katedraali

Lasitaidetta katedraalin sisältä katsottuna

Vau! =)

Sodan jälkiä kirkon perustuksissa

Aivan kirkon vieressä oli myös talo, jota ei ollut vielä restauroitu sodan jäljiltä. Näky oli sanalla sanoen karmea - jäljellä ei ollut juuri muuta kuin osa ulkoseinistä. Lisäksi kirkon edustalla on yksi Sarajevon veriruusuista. Paikoilla, joilla veriruusut sijaitsevat, kaupunkiin pudonneet kranaatit tai pommit surmasivat asukkaita sodan aikana - sodan jälkeen asfalttiin jääneet aukot paikattiin punaisella betonilla.

 

Tuhoutunut, restauroimaton talo

Sarajevon veriruusu

Hieman Sarajevon vanhan kaupungin ulkopuolella palaa ikuinen tuli. Muistomerkki on rakennettu vuonna 1945 kaupungin fasismin vallasta vapautumisen kunniaksi, ja sen tarkoituksena on muistaa niitä uhreja - niin siviilejä kuin sotilaitakin - jotka menettivät henkensä toisessa maailmansodassa.

Ikuinen tuli

Lähellä oli myös toinen muistomerkki. Oppaan kertoman mukaan sitä kutsutaan Sarajevon Särkyneeksi sydämeksi, ja sillä kunnioitetaan Sarajevon piirityksen aikana kuolleiden lasten muistoa. Muistomerkkiin on kaiverrettu 521 lapsen nimet. Yhteensä lapsiuhreja oli noin 1500, mutta koska jopa kokonaisia perheitä surmattiin piirityksen aikana, ja myös suuri osa kaupungin arkistoista tuhoutui pommituksissa, ei jokaisen uhrin henkilöllisyyttä edelleenkään ole pystytty selvittämään. Tämän muistomerkin äärellä sodan vääryydet ja julmuudet konkretisoituivat ulkopuolisellekin ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Tietysti perheiden kärsimyksiä on mahdotonta ymmärtää, kun ei itse ole koskaan kokenut sotaa, mutta kyyneleitä sai nieleskellä satunnainen matkailijakin.

Sarajevon Särkynyt sydän

Matka Sarajevoon

Mikähän kumma ihmistä vaivaa, kun se vielä tässä iässä ryhtyy kaikenlaisiin erikoisiin hullutuksiin? Matkustaa nyt Bosnia-Hertsegovinaan ja istua bussissa 14 tuntia suuntaansa - sulaa hulluutta, sanon minä. =)

Näin tuli kuitenkin jostain syystä pääsiäisen pyhinä tehtyä. Globtour-yhtiön bussi starttasi Koperin linja-autoasemalta kohti Sarajevoa pitkäperjantaina (joka muuten täällä Sloveniassa on normaali työpäivä) kello kuuden jälkeen illalla. Yhdensuuntainen lippu Sarajevoon maksoi 46,50€, lisäksi matkatavaroiden käsittelystä veloitettiin vielä 1,5 € lisämaksu. Menopaluulippu olisi ollut halvempi kuin kaksi yhdensuuntaista lippua, mutta sellaista ei ainakaan Koperin linja-autoaseman lipunmyynnistä voinut ostaa. Ehkä sen olisi saanut bussissa kuljettajalta, tämä jäi minulle epäselväksi.

Koperista suunnattiin ensin kohti Slovenian pääkaupunkia Ljubljanaa. Koperista lähdettäessä bussissa oli vain kourallinen ihmisiä - mukavan väljää, ajattelin. Sitten saavuimme Ljubljanan linja-autoasemalla, jossa odotti valtava väenpaljous... Bussi täyttyi lähes viimeistä sijaa myöten. Edessä oli pitkä viikonloppu, ja Sloveniassa työskentelevät bosnialaiset suuntasivat kotiinsa lyhyelle lomalle. Ljubljanan jälkeen kurvattiin Slovenian puolella vielä Novo Meston kaupungin kautta, ja siellä viimeisetkin istumapaikat täyttyivät. Tämän jälkeen voi todella sanoa, että linja-autossa oli tunnelmaa...

Illan pimennyttyä ylitettiin Slovenian ja Kroatian raja. Rajamuodollisuudet hoituivat nopeasti ja noustavasti sekä Slovenian että Kroatian raja-asemilla. Tullimiehet tulivat linja-autoon tarkastamaan passit, eikä meidän matkustajien tarvinnut edes nousta bussista. Paluumatkalla meitä kyllä hyppyytettiin edestakaisin useammallakin rajanylityspaikalla. EU:n passi näytti olevan kovaa valuuttaa, sitä tuskin vilkaistiin, kun taas muutamien kanssamatkustajien passit kärrättiin tarkempaan tarkasteluun rajavartijoiden koppiin. Pian matka kuitenkin pääsi jatkumaan. Yön pimeydessä köröteltiin Kroatian poikki, ja jossain vaiheessa saavuttiin Bosnia-Hertsegovinan puolelle.

Nukkuminen bussissa onnistui lyhyissä pätkissä joten kuten, vaikka miehet viereisillä penkeillä pölisivät keskenään kovaan ääneen omia asioitaan. Kun en ymmärtänyt sanaakaan, se ei kuitenkaan juuri häirinnyt. Vieressäni istuvan miekkosen kanssa haastelin jokusen sanan saksaa, sillä minä en osannut hänen äidinkieltään (mikä se sitten mahtoi ollakaan) eikä hän osannut englantia. Lisäksi sain häneltä syötäväksi puolikkaan omenan. =) Myös bussin kuljettajat (heitä oli kaksi pitkän matkan takia) tuntuivat pitävän minua vähän "silmällä" - olinhan taas tietysti ainoa onneton ulkomaalainen, joka oli kaikesta pihalla kuin lintulauta. Hymyä heistä ei kertaakaan irronnut, mutta huomasin että he tarkkailivat, selvisinkö esimerkiksi passintarkastuksesta tai vessatauosta kunnialla takaisin bussiin. Taukojen pituudet esitettiin minulle välillä käsin viittomalla. Bussimatka tuotti pituudestaan huolimatta kaiken kaikkiaan vähemmän tuskaa kuin etukäteen kuvittelin.

Bussi tyhjeni aamuyöstä lähes kokonaan jossain Tuzlan liepeillä, ja siitä eteenpäin aamu alkoi pikkuhiljaa sarastaa. Matka kulki aivan Tuzlan ydinvoimalan vierestä. Oli jännää nähdä sellainenkin laitos, sillä en ole edes Suomen ydinvoimaloita koskaan nähnyt muuten kuin kuvissa. Lähestyessämme Sarajevoa maisemat vaihtuivat rupuisista kyläpahasista miellyttäviin vuoristo- ja maalaismaisemiin. Bussi seuraili Bosna-joen reittiä pitkiä matkoja. Valitettavasti joessa näkyi todella paljon erilaista jätettä, muovisia juomapulloja ja muovikasseja ja kaikenlaista muutakin saastaa. Kylät tyypillisesti kolmikerroksisine ulkovuoraamattomine taloineen sen sijaan olivat varsin viehättäviä. Useissa pihoissa oli kotieläimiä, lampaat laidunsivat niityillä. Myös kulkukoiria näytti juoksentelevan siellä täällä. Minne tahansa katsoikin, ainakin yksi moskeijan minareetti pisti esiin pienten maalaiskylien keskeltä.

Aamulla puoli yhdeksän aikoihin olimme perillä Sarajevossa. Bussiasemathan eivät yleensä sijaitse kaupunkien kauneimmilla paikoilla, ja niin oli Sarajevossakin. Täytyy myöntää, että kun astuin ulos bussista, mietin mihin oikein olen tullut. Näkyvillä oli vain harmaita neuvostotyylisiä rakennuksia, eikä kaupunki vaikuttanut ollenkaan kutsuvalta. Olin ottanut Google Mapsista ohjeet, kuinka löydän hotellilleni, ja kertaakaan erehtymättä osasinkin sinne suunnistaa. Hotellille (Hotel Boutique 36) päästyäni huoneeni oli aikaisesta ajankohdasta huolimatta valmiina, ja koska edellinen yö oli mennyt matkustaessa, otin parin tunnin unet. Sen jälkeen lähdin kunnolla tutkimaan kaupunkia... mutta se onkin sitten toinen tarina!

Arkipäivää

Aika on mennyt niin nopeasti, etten ole tänne blogiinkaan päivitellyt mitään moneen päivään. Joskus aika matelee - tätä tapahtuu yleensä työharjoittelussa, jos ei ole mitään tekemistä - mutta sitten se taas yltyy laukkaamaan hurjasti, ja ennen kuin huomaakaan, on taas ilta. Arkipäivät noudattelevat pitkälti samaa kaavaa: aamulla aikaisin työharjoitteluun, yhden jälkeen lounaalle, siitä kauppoihin ja muita asioita toimittelemaan jos on tarvista, sitten kämpille ja kone auki... siinähän se ilta sitten yleensä vierähtääkin. Siirtymisiin paikasta toiseen kuluu tosin täällä aika paljon aikaa, sillä yleensä taitan matkat kävellen. Ekat täältä ostetut tennaritkin on näköjään jo kävelty puhki... En tiedä kertooko se enemmän kenkien laadusta vai kuljettujen kilometrien määrästä, mutta kenkäkaupoille on tällä viikolla kuitenkin mentävä.

Iltaisin minua työllistävät kaiken maailman koulutehtävät ja kirjoitusprojektit, joita on tässä matkan varrella tarttunut takkiin ihan kiitettävästi. Opettajalleni TAMKissa pitää lähettää kuulumisia sähköpostitse joka viikko. Englannin viiden opintopisteen vapaavalintainen Moodle-kurssi saavuttaa kliimaksinsa tässä pikapuoliin, kun tenttipäivä koittaa. Tähän kurssiin liittyviä tehtäviä olen tehnyt jo useamman kuukauden ajan. Lisäksi tähän kurssiin liittyen pitäisi tuottaa ryhmätyönä kahden muun opiskelijan kanssa essee eräästä kirjasta, jonka olemme lukeneet. Ensi torstaina puolestaan olen luvannut mennä pitämään pienen esitelmän paikallisille opiskelijoille Suomen sairaanhoitajakoulutuksesta, terveydenhuoltojärjestelmästä ja sairaanhoitajan roolista siinä. Sairaanhoitajaliiton nettisivuille kirjoittamaani matkapäiväkirjaa pitää myös päivittää säännöllisesti kuvien kera, ja myös Suomi-Slovenia -seuran nettisivuille olen luvannut tuottaa jonkinlaista tarinaa. Sitten (viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä) on vielä tämä oma pieni blogini. Facebookin ja Skypen avulla pidän yhteyttä Suomeen päivittäin. Jos aikaa jää, lueskelen englanninkielistä dekkaria, jonka löysin Triesten reissullani. Uni tulee yleensä jo yhdeksän aikoihin illalla.

Tämä oma vaatimaton, aurinkoinen huoneeni on parantanut elämänlaatuani täällä Koperissa valtavasti. Talo on rauhallinen: naapureista kuuluu normaaleja, rauhoittavia elämisen ääniä, mutta yöt ovat hiljaisia. Edes autojen äänet eivät häiritse, sillä huoneeni on puutarhan puolella. Terassista ei vielä ole ollut oikein iloa, sillä sää on kuluneella viikolla ollut vaihteeksi melko viileä, mutta varmasti myöhemmin sielläkin tulee vietettyä aikaa. Muita täällä asuvia tyttöjä en yleensä juuri edes näe, yleensä kuulen vain heidän ääniään yläkerrasta tai yhteisistä tiloista. He menevät koteihinsa muihin kaupunkeihin viikonlopuiksi, ja arkisin meillä on aika erilaiset aikataulut, koska minä joudun heräämään työharjoitteluun niin aikaisin aamulla. Jos kuitenkin törmäämme vaikkapa keittiössä, on kiva jäädä jutustelemaan hetkeksi.

Sosiaalisuus on täällä sellainen asia, johon joudun jatkuvasti kiinnittämään huomiota. Koska vaihdan työharjoittelupaikkaa usein, tapaan jatkuvasti paljon uusia ihmisiä. Välillä se on suoraan sanottuna uuvuttavaa. "Joudun" jatkuvasti olemaan hieman sosiaalisempi ja puheliaampi kuin mikä olisi minulle luonnollista, sillä en halua antaa itsestäni syrjäänvetäytyvää vaikutelmaa ihmisille, jotka eivät vielä tunne minua hyvin. Joskus haluaisin vaan mennä piiloon kaikilta ihmisiltä, ja vetäytyä hiljaisuuteen. Viikonloppujen reissut, joita olen yksikseni tehnyt, ovat minulle lepoa myös tässä mielessä. Silloin ei tarvitse pinnistellä eikä puhua kenellekään, jos ei itse halua.

Ja reissuista puheen ollen, tämä pääsiäinen meni mukavasti Sarajevon reissun merkeissä. Tarinaa Bosnia-Hertsegovinan pääkaupungista luvassa muutamien päivien kuluessa. =)

Muutamia kuvia synnytysosastolta

Sain napsittua muutamia kuvia Izolan sairaalan synnytysosastolta. Työharjoittelu siellä jäi yhden viikon mittaiseksi, ensi viikoksi "muutan" taas Koperin terveyskeskukseen, jossa olin jo aiemmin viikon verran. Sen jälkeen pitäisi siis olla ensimmäinen kokonainen jakso purkissa! Rikkonaisia nämä jaksot siis todellakin ovat, enkä voi olla ajattelematta, että ehkä joku unohti suunnitella jotain myös minun varalleni. Toisaalta on mielenkiintoista nähdä useita eri paikkoja, ja kun kielimuuri rajoittaa itse hoitotyöhön osallistumista jonkin verran, voi olla hyväkin vaihtaa paikkaa aina silloin tällöin - eipähän käy tylsäksi. Tietysti toisaalta on aika raskasta mennä suunnilleen joka viikko uuteen paikkaan. Mutta... Näin tällä kertaa. : )

Tarkkailupaikka

Keskoskaappi

Pienehkö leikkaussali, jossa tehdään vain keisarinleikkauksia

Vauvanhoitokärry tarvikkeineen

Hoitopöytä potilashuoneessa

Lisää lastenhoitotyötä

Viime viikko Koperin terveyskeskuksessa päättyi aika mielenkiintoisissa merkeissä, sillä perjantaina pääsin seuraamaan neurofysioterapeutin ja toimintaterapeutin työskentelyä pienten lasten parissa. Neurofysioterapeutilla oli ensin asiakkaina muutama 2-4 kk ikäinen vauveli, joilla oli lieviä vaikeuksia motoriikan kanssa. Neurofysioterapeutti kertoi, että hänen asiakkaillaan on usein ongelmia hermojen ja lihasten toiminnan yhteensovittamisessa. Hän opetti vanhemmille, kuinka vauvojen oikeita luonnollisia liikeratoja voidaan vahvistaa. Neljän kuukauden ikäisen kanssa hän kävi läpi selältä mahalleen (ja toisinpäin) kääntymisen alkeita, nuorempien kaksosten kanssa vatsan lihasten vahvistamista. Täytyy myöntää, etten ehkä ymmärtänyt ihan perimmäistä ajatusta tässä - kielimuuri kun oli jälleen kerran välissä. Oli kuitenkin mielenkiintoista seurata, miten hän työskenteli vauvojen kanssa erilaisia apuvälineitä (esim. jumppapallot, lelut) käyttäen.

Iltapäivällä neurofysioterapeutin vastaanotolle saapui poika, joka oli synnytyksen yhteydessä saanut aivovaurion. Poika oli 6-vuotias, mutta hän oli juuri oppinut konttaamaan. Neurofysioterapeutti yritti opettaa poikaa istuutumaan ja nousemaan seisomaan "oikeaoppisesti" tarkoituksenmukaisia lihaksia apuna käyttäen. Lisäksi hän pyrki lievittämään pojan käsien koukistusasentoja.

Neurofysioterapeutin kanssa meillä oli mielenkiintoinen keskustelu vammaisten asemasta Sloveniassa nykypäivänä. Hän kertoi, miten hänen työuransa alkuvaiheessa hänellä oli asiakkaana hyvin paljon eri tavoin vammaisia lapsia. Nykyään heitä ei kuulemma enää ole niin paljon; syynä tähän hän piti sikiödiagnostiikan kehittymistä ja abortin saannin vapautumista. Hän kertoi, että tämä on hänestä positiivinen asia.  Ehkäpä hän työssään on nähnyt, millaista vammaisen lapsen ja perheen elämä on, ja oli siksi voimakkaasti tätä mieltä. Kieltämättä vähän kuitenkin hätkähdin, kun hän toi sen niin voimakkaasti esille. Olen aina vähän varuillani, kun abortti tulee puheeksi - tämä on kuitenkin valtaosin katolinen maa, vaikkakin hyvin monet slovenialaiset ovat maallistuneita eivätkä noudata kirkon oppeja mitenkään erityisen tarkasti. Tällä neurofysioterapeutilla tuntui kuitenkin olevan voimakkaat mielipiteet asiasta.

Lisäksi keskustelimme vammaisten lasten koulunkäyntimahdollisuuksista Sloveniassa ja Suomessa. Kerroin, että käsitykseni mukaan meillä Suomessa hyvinkin erilaiset lapset pyritään usein ainakin tarhassa ja ala-asteella integroimaan "tavallisten" lasten ryhmiin esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan turvin.  Hän kertoi, että hänen mielestään se ei ole hyvä toimintatapa. Hänen mielestään silloin kärsivät sekä "tavalliset" että vammaiset lapset. Kuulemma Sloveniassakin näin toimittiin aikaisemmin, mutta nykyään lapsille, joilla on esimerkiksi jokin kehitysvamma, on omia tarhoja ja kouluja.

Neurofysioterapeutin 45-minuuttisen tapaamisen jälkeen poika siirtyi viereiseen huoneeseen toimintaterapeutin pakeille. Sinnekin sain mennä katselemaan, miten tämäntyyppisen asiakkaan kanssa täällä Sloveniassa työskennellään. Toimintaterapeutin työnkuva on ollut minulle aika hämärä tähän asti, ja kotiin päästyä pitikin heti netistä lueskella, mitä kaikkea toimintaterapeutti toiminnallaan voi yhdessä asiakkaan kanssa tavoitella. Tämän pojan kanssa toimintaterapeutti työskenteli erilaisten värien, muotojen ja materiaalien avulla. Hän kertoi, että koska leikki on lapsen työtä, lasten kanssa työskennellään leikin varjolla, vaikka tavoitteena olisikin vaikkapa esimerkiksi kehittää lapsen kykyä itsenäiseen ruokailuun. Tällaisiin tunnelmiin päätin harjoittelujaksoni Koperin terveyskeskuksessa.

Tällä viikolla lasten hoitotyön harjoittelujakso jatkuu, mutta paikka vaihtui. Nyt harjoittelen taas Izolan sairaalassa, synnytysosastolla. Sloveeniksi osaston nimi on porodnišnici. Englanniksi he kutsuvat tätä osastoa nimellä 'neonatal ward', mutta olen hieman epävarma siitä, onko se oikea englanninkielinen termi tälle osastolle. Olen ymmärtänyt, että neonataaliosastolla hoidetaan yleensä vastasyntyneitä, joilla on jonkinlaisia terveydellisiä ongelmia (esim. keskosuus, infektio). Täällä kuitenkin suurin osa vauvoista on täysin terveitä. Myös sairaiden vastasyntyneiden hoitoon osastolla on kuitenkin mahdollisuus.


No, olipa osaston nimi mikä hyvänsä, tositoimiin päästiin jo heti maanantaina. Istuimme osaston kansliassa, kun yhtäkkiä puhelin soi. Yksi opiskelijoista (meitä oli osastolla silloin viisi) vastasi, kuunteli hetken, laski luurin ja sanoi yhden sanan: Porod (synnytys)! Silloin pomppasimme ylös, ja lähdimme suunnilleen juosten synnytyssaliin. Siellä olikin täysi tohina käynnissä, ja porukkaa aika reilusti paikalla: lääkäreitä oli kaksi, yksi kätilö, kolme hoitajaa ja seitsemän opiskelijaa (kaksi lääketieteen opiskelijaa ja viisi meitä hoitotyön opiskelijoita)! Isärukka oli käytävässä odottelemassa - en tiedä eikö hän halunnut olla paikalla h-hetkellä, vai eikö hän kenties mahtunut huoneeseen. En ylipäänsä ymmärrä, miten vanhemmat sallivat niin monen opiskelijan olla paikalla synnytyksessä (kuulemma heiltä aina kysytään lupa). Sakkia oli kuitenkin pienessä huoneessa aivan liikaa. Mutta komea poika sieltä kaikesta huolimatta tulla tupsahti! Tulimme paikalle viime hetkillä, joten ei mennyt varmaan kymmentä minuuttiakaan, kun vauva oli jo ulkona. Lapsivesi lensi kaaressa lääkäreiden päälle, ja sitten vauva jo tulikin. Toinen lääkäri leikkasi napanuoran nopeasti, ja luovutti vastasyntyneen kätilölle. Mitä kätilö vauvalle teki, sitä emme nähneet, sillä tässä kohtaa meidät komennettiin ulos salista. 


Oli siinä ihmettelemistä.

Patikointia Portorožissa

Tänä viikonloppuna ehdin myös pienelle patikkaretkelle Portorožiin. Portorož on näitä Slovenian rannikon pieniä kaupunkeja; sinnekin pääsee ihan näppärästi täältä Koperista bussilla jopa sunnuntaiaamuisin. Matka kestää puolisen tuntia, ja bussilippu maksoi noin 3 euroa. Aamulla kyllä olisi tehnyt kovasti mieli jäädä nukkumaan, mutta pakottauduin kuitenkin matkaan - jos en olisi mennyt, olisi myöhemmin kaduttanut.

Patikkaretki oli paikallisen vapaa-ajan klubin järjestämä, ja sain siitä vinkin eräältä sairaanhoitajalta työharjoittelupaikassani viime viikolla. Patikkaretki oli teemaltaan "kulinaristinen kävely", eli matkan varrella oli tarjolla erilaisia pieniä maistiaisia Istrian niemimaan herkuista. Tarjolla oli leipää, levitettä, pieniä leivonnaisia, oliiviöljyä, viiniä... Lopuksi oli vielä tarjolla lautasellinen kuumaa soppaa, leipää sekä kotiinviemisiksi kilo suolaa (sitä valmistetaan Portorožissa) ja litran pullo paikallista valkoviiniä! Retken hinta oli 15 euroa, joten eipä tullut kalliiksi, kun ottaa huomioon mitä sillä sai.

Retken pituus oli noin 12 km, ja reitti kulki vaihtelevissa maastoissa Portorožin ympäristössä. Retki oli erittäin suosittu, osallistujia oli varmasti satoja. Näin isossa porukassa luonnon rauhasta ei oikein voinut nauttia, mutta mukavasti matka meni kuitenkin. Tietysti olin tapani mukaan vähän kujalla kaikesta, kun opastus oli vain sloveeniksi, mutta seurailin muita ja pysyttelin joukon mukana. Reitti oli vähän huonosti merkitty, joten yksikseen en varmaan olisi perille löytänytkään.

Täällä valmistetaan suolaa

Oliivipuita

Rosmariinia kasvamassa

Portorož itsessään näytti olevan aikamoinen rantaparatiisi lomanviettäjille ja bilettäjille. Rantabulevardi oli täynnä toinen toistaan kiehtovamman näköisiä ravintoloita ja baareja. Lisäksi kaupungin keskusta näytti olevan täynnä hotelleja ja kasinoita. Kunhan kesä kunnolla koittaa, täytyy ehdottomasti käydä katsomassa, millaista Portorožin yöelämä on. Huomasin myös, että Portorožista tehdään jonkinlaisia muutaman tunnin risteilyjä merelle - sellainenkin voisi olla mukava kokemus.

Portorožin rantamaisemia